Julkisen kaupunkitilan Helsinki-ilmeen historiaa

1900–1920

KAUPUNKI-ILME 

Vuosisadan alussa asemakaavan merkitys kaupunkirakenteen muovaajana korostui. Korttelit, kadut, aukiot ja puistot suunniteltiin arkkitehtonisiksi kokonaisuuksiksi. Rakennusten julkisivuarkkitehtuuria leimasivat kertaustyylit. Koristelussa käytettiin klassismin ja gotiikan aiheita – yleisempi nimitys aikakauden arkkitehtuurille on uusrenessanssi. Kerrostalot muistuttivat mittasuhteiltaan ja koristeluiltaan italialaisia 1400-luvun renessanssipalatseja. Julkisivuväritys vaihteli yksivärisestä hyvinkin monivärisiin ratkaisuihin.

Samaan aikaan rakennettujen jugendtalojen tyylissä sekoittuivat jugend ja klassismi. Julkisivumateriaaleina käytettiin luonnonkiveä, vuolukiveä ja karkeaa rappausta. Julkisivujen värisävy oli tumma ja listat vaaleammat. Värisävyt olivat maanläheisiä.

Kalusteille asetettiin erittäin korkeat laatuvaatimukset. Teknistä ja esteettistä laatua ja kaupunkikuvallista kokonaisuutta valvottiin tarkoin maistraatin toimesta. Kalusteiden muodot noudattivat selvästi oman aikakautensa ihanteita. Edustavimmissa puistoissa puistokalusteet, kuten penkit, kaasuvalaisimet ja metalliaidat, muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden.

KALUSTEIDEN MUOTOPIIRTEET

Kalusteissa toteutettiin klassisiin muotorakenteisiin, symmetriaan ja kasvimaailmasta otettuihin esikuviin perustuvia, selkeitä perusmuotoja. Kalusteita koristivat rikkaat, luonnosta haetut rakenne- ja koristeaiheet. Alhaalta ylöspäin kevenevä perusmuoto, josta eräänä esimerkkinä on valaisinpylväiden paksut koristeelliset jalustaosat, oli tyypillinen. 1800-luvun lopulla kalusteisiin tuotiin koristeelliset katto- ja pääteosat. Mainostorneissa oli koristeellinen katto ja aitapylväiden päissä sipulimainen tai silmumainen pääteosa luonnon esikuvien mukaan.

Kalusteet olivat tärkeitä puistoarkkitehtuuriin kuuluvia elementtejä. Puistoihin valittiin usein oma penkkimallinsa, jolla korostettiin puistojen erilaista luonnetta ja arvoa. Kalustemalleina käytettiin ulkomailta tuotettuja malleja. Materiaaleina olivat pääsääntöisesti tako- tai valurauta, josta valmistettiin metallirunko,  sekä puu, jota käytettiin penkkien istuimien rimoissa. Takorautaiset tuotteet olivat siroja ja valurautaiset raskaampia runsaine koristeluineen.

Kalusteet sijoitettiin huolellisesti.  Esimerkiksi lyhtypylväistä muodostui tärkeitä arkkitehtonisia tilaelementtejä, jotka jäsensivät ja rikastuttivat julkisia katu-, tori- ja puistoalueita.

Materiaalit

Materiaalit ja valmistustekniikat alistettiin palvelemaan kunkin aikakauden esteettisiä päämääriä. Metalli korvasi puun aitojen ja lyhtypylväiden materiaalina jo 1800-luvun lopulta lähtien. Valu- ja takoraudasta toteutettiin hyvin monimutkaisia koristeaiheita. Osa näistä kestävistä materiaaleista valmistetuista kalusteista on edelleen käytössä.

Puuta käytettiin kioskien rakennusaineena, aitamateriaalina ja penkkien istuinosissa. Puuosat olivat pinnaltaan tavallisesti maalattuja ja joskus myös lakattuja. Ainoastaan sähkö- ja puhelinpylväät oli käsitelty kyllästysaineella.

Värit

Kalustetuotteissa puuosat olivat vaaleita ja metalliosat tummia, pl. koivunjalkapenkki. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vaaleiden värien ja etenkin vaalean harmaan käyttö yleistyi metallikalusteissa, aidoissa, kaiteissa ja valaisinpylväissä. Kioskien ja muiden kevyiden rakennelmien muodot noudattivat oman aikansa arkkitehtuurille ominaista muotokieltä ja siten myös väritystä.

PÄÄLLYSTEET

Helsingin kallioperä on punamustakirjavaa graniittia, jossa juovat ovat gneissiä. Omasta kallioperästä saatua kiveä on käytetty suuressa määrin rakentamisessa päällystekivien ohella katujen ja puistojen rakenteissa, tukimuureissa, reunatuissa, portaissa sekä rakennusten sokkeleissa. Tämä yhdistettynä kallioperän näkymiseen kallioleikkauksissa ja avokalliolla yhtenäistää katukuvaa koko kantakaupungin rakennetussa ympäristössä.

Kulkupintana tasaisemman, käsin hakatun nupukiven käyttö yleistyi 1900-luvun alkukymmeninä. Samaan aikaan katujen kuivatukseen alettiin kiinnittää entistä suurempaa huomiota ja viemäriverkostoa kehitettiin.  Katu- ja torialueilla oli käytössä kadun poikkisuuntainen tiililadonta ja sadevesikouruina reunakiven suuntaiset nupukivet. Jalkakäytävät erotettiin ajoradasta korotetulla reunakivellä. Kadut olivat muodoltaan keskeltä reunoille kallistettuja. Sadevedet johdettiin reunakiviä pitkin katujen kulmiin sijoitettuihin sadevesikaivoihin.

1920–1940

KAUPUNKI-ILME 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen pulakausi väistyi vasta 1920-luvulla. Vanhoja kaupunginosia täydennettiin runsaasti ja puutalot saivat antaa tilaa uusille tiilitaloille. Puistoja ja vehreitä sisäpihoja korostettiin.

Kaupunkikuvassa pyrittiin yhtenäisyyteen muurimaisten talorivien ja suurpihakorttelien avulla. Julkisivuissa esiintyy yksinkertaistettuja klassisia koristeaiheita. 1930-luvun funktionalismi toi kaupunkikuvaan sileäksi rapatut, hillitysti koristellut julkisivut. Ikkunarytmi on hillityn säännöllinen ja tasakokoisiin ruutuihin jaettu. Vaihtelua julkisivuihin tuovat pyöreäkulmaiset funkisparvekkeet, joiden kaidemateriaalina olivat teräsputket ja -levyt. Ranskalaisissa parvekkeissa oli ohuesta terästangosta tehdyt kaiteet. 1930-luvulla metsäkaupungin kehittely aloitettiin, rakennetun alueen ulkoinen rajaus pehmeni ja umpikorttelit avattiin. Puistojen suunnittelussa siirryttiin esteettisistä periaatteista kohti toiminnallisia periaatteita.

Kaupunkikalusteiden sijoittelua alkoivat liikenteen, sähkön ja vesihuollon kehittyessä määrittää tekniset vaatimukset.

Aikakautta edelleen edustavia asuinalueita ovat Etu-Töölö, Vallila, Kallio, Alppiharju, Käpylä ja Kumpula.

KALUSTEIDEN MUOTOPIIRTEET

Vanhat penkkityypit säilyttivät asemansa edelleen. 1930 – 1940 -luvulla penkit saivat rinnalleen roskakorit. Uudet kalusteet alkoivat muuttua yksinkertaisemmiksi funktionalismin tyylipiirteisiin sopien. Myös valurautatuotteet alkoivat muuttua yksinkertaisemmiksi. Sähkön käyttö yleistyi katuvalaistuksessa ja liikenteessä, ja tämän myötä kalusteiden muotoilu alkoi muuttua teknisempään suuntaan. Mainoslaitteiden, sähkönjakeluun liittyvien kaappien ja tornien sekä liikenteen opasviitoituksen ulkomuoto yksinkertaistui, ja koristeellisuutta oli niukasti. Tuotteet pysyivät muodoltaan sopusuhtaisina, ja detaljointi oli huolellista.

Aikakauden uusia kalusteita olivat Helsingin historiallinen katuvalaisinmallisto, Y-valaisimet. Malliston on suunnitellut Helsingin Energialla työskennellyt suunnittelija ilmeisesti kansainvälistä valaisinmallia mukaillen.  Valaisimen rungon materiaali on kuparia ja alaosa lasia. Kupari oli aikansa koristeellinen ja arvokas, kaupungin kauneutta lisäävä materiaali.

Materiaalit

Materiaalien kehitys toi katukalustukseen muotoraudat, joita ovat lattateräs, L- ja U-profiilit, pyöreä putki sekä teräslevyt. Näiden materiaalien käyttö näkyi erityisesti teknisissä kalusteissa. Lähes kaikki kalusteet olivat maalattuja.

Värit

1900-luvun alussa uusia tuotteita alettiin maalata keskiharmaalla. Sama harmaa väri valittiin kaikkien uusien teknisten laitteiden väriksi. Harmaa väri on säilynyt edelleen teknisten varusteiden ja antiikkikaiteiden tyypillisimpänä värinä.

Pienarkkitehtuurissa toistui rakennusten julkisivuissa näkyvä tyylisuunnan vaikutus. Kioskit maalattiin yksivärisiksi vaalean keltaisella.

PÄÄLLYSTEET

1920-luvulla alettiin nupukiven rinnalla käyttää hinnaltaan edullisempia noppakiviä sekä toreilla että katupäällysteenä. Noppakivet olivat nupukiven tapaan lohkopintaisia, mutta koneellisesti hakattuja. Kiveyksissä käytettiin monenkirjavia kivimateriaaleja. Yleissävynä säilyi Helsingin rakennuskiville tyypillinen punakirjava graniitti. Ladontakuvioina käytettiin kaareviin riveihin perustuvia viuhka- tai suomukuvioita, joissa kivet sitoutuvat parhaiten toisiinsa. Toreilla päällysteet muodostettiin nupukiviruudukkojen sisäosiin kehä- tai kaarikuvioin ladotuista noppakivistä. Myös sadevesikourut muodostivat kiveykseen oman kuvioaiheensa.

1920-30 -luvuilla otettiin käyttöön keraamiset laatat jalankulkualueiden päällysteenä. Helsingissä käytetyt klinkkerilaatat olivat kooltaan 190x190x60 mm laattoja, jotka olivat pinnaltaan uritettuja liukkauden estämiseksi ja väriltään keltaisia tai punamustakirjavia. Keraamiset laatat eivät kestäneet Suomen talviolosuhteita, katujen kasvanutta liikennekuormaa ja koneellista kunnossapitoa. Helsingissä on säilyneitä klinkkerillä päällystettyjä katuosuuksia mm. Töölössä ja Kruununhaassa.

Kunnallisteknisen verkoston laajetessa avojohtoina vedetyt puhelin- ja sähkölinjat alettiin muuttaa maakaapeleiksi, jotka sijoitettiin jalkakäytävien alle. Osittain kunnallisteknisen rakentamisen seurauksena ja nupukivipäällysteen kalleudesta johtuen ajoratoja ja jalkakäytäviä alettiin päällystää asfaltilla, joka oli kiveystä tasaisempi kulkupinta ja helpompi uusia kaivutöiden jälkeen.

1930-luvulla asfaltti alkoi yleistyä entisestään autoistumisen myötä. Vuosikymmenen lopulla koristeellinen tyylisuunta alkoi hävitä ja funktionalismi jatkoi suosiotaan. Suomeen rantautui luonnonmukainen puutarhatyyli. Luonnonkiviä käytettiin edelleen ympäristörakentamisen materiaalina. Pihoilla suosittiin mm. liuskekiviä, hiekkakiveä, graniittia ja tontilta löytyneitä mukulakiviä. Nurmikot yleistyivät laajoina pintoina. Harvat laattakivipolut asennettiin suoraan nurmikolle. Liuskekivien käyttö pihojen yksityiskohdissa voimistui erityisesti 1940-50 –luvuilla.

1950–1970

KAUPUNKI-ILME 

1950-lukua on pidetty suomalaisen arkkitehtuurin kultaisena vuosikymmenenä. Arkkitehdit kiinnittivät huomiota sommitelmiin, muotokieleen, rakenteisiin ja yksityiskohtiin. Elementtirakentamistekniikka eteni kokeiluasteelle, ja uusia rakennusmateriaaleja otettiin käyttöön. Betonin käyttö yleistyi asuntojen kantavissa rakenteissa. Myös puu sai uuden roolin pientalojen julkisivuissa. Sommittelu vapautui symmetrian vaatimuksesta, mikä näkyi selvästi asuntojen sijoittamisessa vapaasti maastoon. 1950-luvulla syntyneet metsälähiöt edustivat jotain uutta suomalaisessa yhteiskunnassa. Rakennuksen korttelit muodostivat lähes poikkeuksetta sommitelman, jonka osia myös maastonmuodot ja pihat ovat. Puistomaiset soljuvat pihat ovat asemakaavassa tyypillisiä. Rakennukset on pyritty sovittamaan maastonmuotoihin niitä mukaillen ja toisaalta korostaen. Katuverkko on vapaamuotoinen. Kadut ovat kapeita ja ne noudattavat vaihtelevia maastonmuotoja. Ajan tyypillisiä laajoja kerrostaloalueita ovat Helsingissä Laakso, Ruskeasuo, Herttoniemi, Maunula, Pohjois-Haaga, Munkkivuori ja Roihuvuori.

Kaupunkia rakennettiin sodan jälleenrakennusajan erikoisoloissa. Väestönkasvu oli voimakasta ja siirtolaisväestölle tuli saada asuinsijat. 1960-70-luvuilla asuntotarvetta lisäsi muutto maalta kaupunkeihin. Yksityisten tahojen lisäksi myös kunnat ja aatteelliset tahot osallistuivat rakentamiseen. Asuntopulan ratkaisukeinoiksi nousivat standardointi, elementtirakentaminen, koneistaminen ja teollinen tuotanto. Tyyli muuttui rationaaliseksi modernismiksi. Julkisivuissa käytettiin elementtirakentamisen tuotteita: asbestilevyjä, erilaisia betonielementtejä sekä teräs-, kupari- ja messinkilevyjä. Kaiteissa käytettiin teräsputkea tai tankoa. Julkisivuissa korostui vaakasuuntainen ilme.

Kaupungistuminen saavutti huippuvauhtinsa 1960- ja 70-luvuilla. Rakentaminen oli entistä tehokkaampaa, ja elementtirakentaminen sekä detaljoinnin puuttuminen köyhdytti edelleen arkkitehtonista tyyliä. Ajan tyypillisiä alueita ovat Puotila, Pihlajamäki, Puotinharju, Yliskylä, Myllypuro, Kontula, Vuosaari (vanha osa), Jakomäki, Siltamäki, Mellunmäki, Pihlajisto, Suurmetsä, Merihaka ja Itä-Pasila.

KALUSTEIDEN MUOTOPIIRTEET

1950-luvulta lähtien kaupunkikalusteista ovat vastanneet rakennusvirasto ja luvanvaraisista kalusteista rakennusvalvontavirasto. Mainoslaitteet, pysäkkikatokset ja kioskit ovat luvanvaraisia, ja niille tulee hakea mallihyväksyntä kaupunkikuvaneuvottelukunnalta.

Perinteisiä kalustemalleja alettiin korvata uusilla penkkityypeillä 1950-60-luvuilla. Uusissa, yksinkertaisen mallisissa penkeissä oli putki- tai teräsprofiilirunko ja puinen istuin. Helsingissä laajimmin käytetty penkkityyppi oli Göteborgin penkkimalli, jossa oli teräsprofiilista taivutettu runko ja puurimaistuinosat. Koko penkki oli maalattu vaaleanvihreäksi.

1970-luvulla kalusteiden määrä lisääntyi voimakkaasti. Kalusteet alkoivat olla teollisia tuotteita. Kalusteet alettiin jaotella teknisluonteisiin tuotteisiin (liikenteenohjauslaitteet, pyörätelineet, roska-astiat, sähkökaapit ja suurin osa valaisimista) ja viihtyvyyttä lisääviin tuotteisiin (penkit, istutusastiat, informaatiotaulut ja osa valaisimista). Etenkin teknisluonteisten tuotteiden ulkonäköä ja sijoittelua määräsivät tekniset vaatimukset sekä valmistustekniikka ja -materiaalit.

1970-1980-luvuilla Helsingissä otettiin käyttöön yksinkertaisia penkkejä, joiden ulkonäkö määräytyi aikakauden valmistustekniikoiden ja materiaalien mukaan. Penkit oli valmistettu kokonaan painekyllästetystä laudasta, tai niissä oli kuumasinkitty teräsputkirunko ja painekyllästetystä laudasta valmistetut istuimet. Kalusteissa toteutettiin myös betoniarkkitehtuurin periaatteita ja materiaaleja. Penkkien jalat oli tehty betonivaluelementeistä ja istuimet olivat painekyllästettyä lautaa. Samoin istutusastioita toteutettiin lähes ainoastaan betonista betoni- tai pesubetonipintaisena.

Uudet aidat ja kaiteet toteutettiin yksinkertaisina putkirakenteisina malleina.

Materiaalit

1970-luvulta lähtien kaupunkikalustukseen tuli uusia materiaaleja. Muodissa olivat kuumasinkityt teräsputkirakenteet ja painekyllästetty puu. Myös muovin ja betonin käyttö yleistyivät. Puun käyttö monipuolistui aitoihin, leikkivälineisiin, penkkien istuimiin, pylväisiin ja istutusastioihin jne. Painekyllästettyä puuta käytettiin maalaamattomana.

Muovia alettiin käyttää 1970-luvulla esimerkiksi jäteastioissa ja hiekoitushiekkalaatikoissa. Muovia käytettiin myös pysäkkikatoksissa läpinäkyvänä seinien ja kattamisen materiaalina. Muovi on vakiintunut suurjäteastioiden ja hiekoituslaatikoiden materiaalina.

Värit

Puistokalusteiden, penkkien ja roska-astioiden väritys on määräytynyt suunnittelukohteittain.

PÄÄLLYSTEET

1950-luvulla asuntorakentamisen rationalisointi ja teollinen betonielementtituotanto heijastuivat mm. esivalmistettujen betonilaattojen käyttöön jalankulku- ja torialueiden päällysteenä. Betonilaatat olivat kooltaan 350×350 mm, 600×600 mm ja jopa 700×700 mm. Laatat olivat usein neliön tai suorakaiteen muotoisia. Laatat valettiin elementeiksi ja pinta karhennettiin kevyesti harjaamalla. Betonia käytettiin myös muurien rakennusmateriaalina. Muurit olivat usein paikalla valettuja ja siroja. Toisinaan ne päällystettiin kuorielementein ja kansikivin. Metsälähiöissä suosittiin myös liuskekiveä kapeiden pihakäytävien ja sisäänkäyntien edustojen päällysteenä. Liuskekivet olivat vapaamuotoisia ja niiden pintakäsittely oli luonnon lohkopinta.

1960-luvulla katujen luonnonkivipäällysteitä alettiin korvata laajasti, ja uusilla alueilla kadut päällystettiin jo rakennusvaiheessa asfaltilla. Katualueeseen liittyvät aukiot oli yleensä päällystetty samoilla päällysteillä kuin ympäröivät katualueet, joten aukioidenkin luonnonkivipäällysteet vaihtuivat asfaltiksi. 1960-70-luvuilla kävelykeskustoissa käytettiin yleisesti betonikivi- tai betonilaattapäällysteitä luonnonkiviraidoin kuvioituna.

1970-luvulla luonnonkiven käyttö päällystemateriaalina loppui lähes kokonaan, mutta 1980-luvulla aukioita alettiin kiveämään uudelleen, kun niitä alettiin käyttää pysäköinnin sijaan jalankulkualueina. 1980-luvun lopulla luonnonkiveä yhdistettiin betonilaattoihin koristeaiheina ja sadevesikouruina.

1980–2010

KAUPUNKI-ILME 

1980-luvun taloudellinen nousukausi vaikutti asuinolojen paranemiseen. Ankeaksi ja yksitoikkoiseksi koetun 1970-luvun elementtirakentamisen jälkeen asuntojen ulkopuoliseen arkkitehtuuriin kaivattiin muutosta kohti runsaampaa, värikkäämpää ja monimuotoisempaa ilmaisua. Postmodernismissa teollisesta rakentamisesta haluttiin irrottautua suoranaisella tekniikan vastaisuudella, korostamalla rakennuksen epärationaalisia osia ja palaamalla koristeellisuuteen. Oleskeluparvekkeiden istutukset toivat julkisivuihin vehreää ilmettä. Paljon käytetyksi ja tunnusomaiseksi julkisivumateriaaliksi tuli kaakelilaatta, joka toteutettiin tehdasvalmiina elementtipintana. Lisäksi kokeiltiin uudenlaisia rappauspinnoitteita.

1990-luvun alussa Suomi syöksyi lamaan. Rakentamisen laatuun alettiin kiinnittää huomiota: käsityövaltaisia menetelmiä elvytettiin ja elementtitekniikan keinoja tutkittiin. Lisääntyvä kiinnostus innovatiiviseen puuarkkitehtuuriin ilmenee puukerrostalokokeiluissa ja julkisissa rakennuksissa. Ajan suosituin materiaali oli kuitenkin lasi. Lasisen kaksoisjulkisivun näkyvin esimerkki on Sanomatalo paraatipaikalla Helsingin keskustassa. 1990-luvun asuinarkkitehtuuria edustaa Helsingin kantakaupungin korttelirakennetta jatkava Ruoholahti.

1980–2000-lukujen tyypillisiä alueita ovat Itäkeskus, Malminkartano, Katajanokka, Länsi-Pasila, Näkinpuisto, Kampin kolmio, Isonniitynkatu, Sofianlehdonkatu 10, Ruoholahti, Pikku-Huopalahti, Käpylä (Käpyläntie 1, Valimontie 3), Ala-Vuosaari, Viikin ekologinen asuinalue ja Arabianranta

Eri aikakausina kaupunkitilaan tuotujen kalusteiden valikoima alkaa näkyä kaupunkikuvassa laajana eri mallien ja materiaalien kirjona. 2000-luvun alussa todettiin tarve yhtenäistää julkisen kaupunkitilan ilmettä ja laatua. Huomattiin, että laajaa kalustevalikoimaa tulee supistaa, jotta voidaan taata kaupunkikuvallinen laatu sekä esteettisyyden että kestävyyden ja huollon kannalta. Uutena ohjeistuksena kaupunkisuunnitteluun tuli esteettömyys, joka asettaa kalusteiden mitoitukseen ja sijoittamiseen omat vaatimuksensa. Kalusteista tehtiin selvitys, jossa on dokumentoituna eri kalustetyypit, niiden vahvuudet, heikkoudet ja kehitystarpeet sekä uusien kalusteiden suunnittelutarve. Kunkin materiaalin käyttöä tarkasteltiin sen sopivuudesta käyttötarkoitukseensa ja kestosta käyttöympäristössään.

KALUSTEIDEN MUOTOPIIRTEET

Aikakauden muotopiirteistö on laaja. Ajanjakson helsinkiläistä kaupunkikalusteiden muotoilua edustavat kaupunkiin suunnitellut omat kalusteet. Vuosina 1990–2000 Helsingin kaupungin rakennusvirastossa suunniteltiin kaupunkikalusteiden HKR-mallisto, joka koostui penkeistä, liikenteenohjauksen pylväistä ja kaidemallistosta. Penkkien materiaalina oli istuimissa kuultokäsitelty puurimoitus ja jalkavaihtoehtoina lattateräs, putki tai luonnonkivi. Pylväs- ja kaidemallisto on tyyliltään yhtenäinen. Osat ovat maalattuja ja kalusteissa on ruostumattomasta teräksestä valmistettuja osia.

Vuonna 2008 suunniteltiin kaksi uutta Helsinki-penkkiä, peruspenkki ja metsäpenkki, sekä uusi roska-astiasarja.

Materiaalit

Materiaalikirjo oli laaja. Käytössä oli teräs- puu-, betoni- ja luonnonkivimateriaaleja sekä yksittäisiä muovikalusteita penkkeinä ja roska-astioina.

Parhaimpina penkkimateriaaleina pidettiin metalliverkko- ja lattarautaterästä niiden kestävyyden vuoksi. Maalattu puupinta puolestaan toimi huollettavuuden vuoksi. Ruostumaton teräs todettiin hyväksi erityisesti kaiteiden käsijohteissa ja maahan kosketuksissa olevissa kalusteosissa. Ruostumatonta terästä käytettiin myös koristeosana.

Valaisinpylväitä ja portaaleja toteutettiin sekä maalattuina että kuumasinkittyinä. Liikennemerkkien pylväät olivat kuumasinkittyjä.

Uusia materiaaleja olivat pysäkkikatosten lasi ja HKR-kaidemalliston laminaattilevyt.

Värit

Kalusteiden kaupunkikuvallisen ilmeen yhtenäistämisen keinona linjattiin metallikalusteisiin tumma Helsinkivihreä RAL 6012 Black Green. Aiemmin käytössä olleista vihreän sävyistä RAL 6028 Pine Green on edelleen käytössä pysäkkikatoksissa. Muista perinteisistä väreistä käytössä on edelleen vaalea vihreä sekä teknisten varusteiden vaalea harmaa sävy. Historiallisissa kohteissa teräskalusteisiin linjattiin musta, joka on historiallisten teräskalusteiden alkuperäinen sävy.

PÄÄLLYSTEET

Kansainvälisten esimerkkien mukaisesti betonikivet tulivat Suomen markkinoille 1980-luvulla. Aukioiden kiveäminen alkoi uudelleen, kun niitä alettiin muuttamaan jalankulkualuiksi ja pysäköintiä alettiin rajoittamaan. Kun kunnissa haluttiin uusia torien ja aukioiden päällysteitä, niin betonituotevalmistajalta pyydettiin usein tarjouspyynnön yhteydessä myös suunnitelmia jopa historiallisesti merkittäville kaupunkialueille. Iso-Roobertinkatu valmistui 1980-luvun puolivälissä. Kävelykadut päällystettiin betonikivillä tai –laatoilla, kuten muuallakin Euroopassa. Niin ikään Ruoholahden kaupunginosassa on runsaasti betonikivipäällysteitä luonnonkivellä elävöitettynä. Lopputulos on kuitenkin kestänyt hyvin aikaa.

Luonnonkiven käyttö päällysteenä on elpynyt Helsingissä 1990-luvulta lähtien perusparannushankkeiden myötä. Aluksi päällysteet tehtiin pääsääntöisesti vanhoista nupu- ja noppakivistä, joita oli kertynyt huomattava määrä kaupungin varastoon 1960- ja 1970-lukujen aikana. Lyhytikäisiksi todettuja betonipäällysteitä muutettiin luonnonkivipäällysteiksi ympäristön laatuvaatimusten kasvaessa.

Ensimmäisenä uutena materiaalina otettiin käyttöön punainen hakattu noppakivi. Noppakiviä käytettiin asfalttiin yhdistelemällä. Päällysteenä käytettiin lohkopintaisten nupu- ja noppakivien rinnalla sahattuja kiviä ja laattoja. Niillä saatiin hyvin sileä kulkupinta ja struktuuriin vaihtelua eri pintakäsittelyillä. 1990-luvulla kehitettiin moduloitu luonnonkivilaattajärjestelmä, jossa laattojen valmistus, asentaminen, huoltaminen, hyvä kestävyys käytössä ja yhdistäminen betonilaattoihin on otettu huomion. Nykyiset nupukivet on valmistettu koneellisesti lohkomalla kuten noppakivet ja niitä käytetään lähinnä suojateiden päällysteenä tai ajoratamerkintöihin. Graniittisten reunakivien käyttö Helsingin kantakaupungin alueella on jatkunut.

Vuonna 2001 Helsingin kaupunki julkaisi luonnonkiven käyttösuunnitelman katualueilla Helsingin perinteisen kivikaupunki-ilmeen säilyttämiseksi.

Helsingin kaupunki julkaisi ensimmäisen version katuympäristön strandaroidintiin pyrkivästä tyyppipiirustussarjasta vuonna 2007. Tyyppipiirustukset liittyvät vahvasti mm. liikenneturvallisuuden ja pyöräilyn edistämiseen.

2010–

KAUPUNKI-ILME

Kaupunki rakentuu ja tiivistyy edelleen entistä urbaanimmaksi kaupungiksi. Uusia asuin- ja palvelukeskittymiä rakentuu keskustaan, Keski-Pasilaan, Kalasatamaan, Jätkäsaareen ja Saukonpaateen, Kruunuvuorenrantaan, Myllypuroon, Malmin lentokenttäalueelle, Honkasuolle, Kuninkaantammeen ja Östersundomiin.

Uusina kalusteina katukuvaan ovat tulleet kaupunkipyörät telineineen sekä sähköautojen latauspisteet. Valmistustekniikat mahdollistavat entistä viimeistellymmät kalustedetaljit, ja esimerkiksi valaistuksessa led-teknologian kehittyminen on tuonut kaupunkikuvaan entistä sirommat ja pienikokoisemmat valaisintuotteet. Kalustuksessa ja opastuksessa huomioidaan eri käyttäjäryhmät sekä ergonomian että esteettömyyden näkökulmista.

Kaupunkitilaohjeella varmistetaan Helsinki-ilmeen toteutuminen muotoilussa, materiaaleissa, väreissä ja kasvillisuudessa.