Ranta-alueiden valaistus

Yleistä

Ranta-alueiden valaistuksessa pyritään rajaamaan valo pois vesialueilta. Erityisesti rakentamattomat rannat ovat ekologisesti herkkiä ja biodiversiteetiltään monipuolisia alueita. Valaistusperiaatteissa huomioidaan häiriövalon minimointi ja valolle herkkien lajien tarpeet, huomioiden erityisesti suojeltavat ja uhanalaiset lajit. Lisäksi työssä on tunnistettu pimeiden alueiden tarve ja merkitys sekä eläimille että ihmisille.

Ranta-alueiden valaistuksen ohjeistuksessa on myös määritelty alueet, jotka tulisi säilyttää valaisemattomina.

Visuaaliset laatuvaatimukset

Ranta-alueille on määritelty suositukset käytettävistä valaistuksen värilämpötiloista, asennustavasta, asennuskorkeudesta ja valaistusluokasta.

Suositusten periaatteena on, että mitä lähemmäksi rantaa mennään sitä lämpimämpää valon värilämpötilaa ja sitä matalampaa asennuskorkeutta suositellaan. Suosituksissa on eroja riippuen ranta-aluetyypistä. Esimerkiksi rakennettu ranta ja vehreä ranta-aluetyyppi eroaa hiukan suosituksiltaan.

Lisäksi Helsingin ranta-alueiden ja reittien valaistussuunnittelussa noudatetaan yleisesti Helsingin kaupungin ulkovalaistuksen suunnitteluohjetta.

Tekniset laatuvaatimukset

Valaisimien tekniset laatuvaatimukset on esitetty Ledivalaisimien laatuvaatimukset –asiakirjassa ja asennusvaatimukset Helsingin kaupungin ulkovalaistuksen yleiset laatuvaatimukset -asiakirjassa.

Valaistussuunnitelman mukana tulee aina toimittaa valaistusteknilliset laskennat. Valaistusteknillisillä laskennoilla osoitetaan valaistusteknillisten vaatimusten täyttyminen. Valaistustekniset ohjeet on esitetty ulkovalaistuksen suunnitteluohjeessa.

Esteetön kaupunkitila

Esteetön kaupunkitila vahvistaa turvallisuutta, asukkaiden hyvinvointia ja koko yhteiskunnan toimivuutta. Esteettömyys tulee huomioida Helsingin kaupunkitilaa suunniteltaessa ja laajat esteettömyyden ohjeet löydät Helsinki kaikille sivustolta.

Tästä kortista löydät tiivistetyn tiedon siitä, missä kaupunkitilan paikoissa ja ratkaisuissa esteettömyys on huomioitu ja sisällytetty ohjeisiin.

Esteettömyyden perus- ja erikoistaso

Esteettömyyden ja saavutettavuuden toteuttamiseksi Helsingin kaupunki on määritellyt seuraavat tavoitetasot.

Esteettömyyden erikoistason alueet määräytyvät alueen palvelutarjonnan ja käytön mukaan tavallista suurempia esteettömyysvaatimuksia omaavista alueista, reiteistä tai kohteista.

Esteettömyyden perustasolla tarkoitetaan korkeatasoista, esteetöntä ja turvallista julkisen ympäristön laatua. Kaikkien muiden kuin erikoistason alueiden tulisi täyttää perustason esteettömyysvaatimukset.

Erikoistasoa vaativat alueet ja niiden rajaus tehdään aina tapauskohtaisesti. Seuraavilla alueilla tulisi toteuttaa korkeampaa esteettömyyden erikoistasoa:

keskusta-alueet
kävelykadut
julkisen liikenteen asemat ja pysäkit
terveys- ja hyvinvointikeskukset, perhekeskukset, palvelutalot sekä niiden ympäristöt
sairaalaympäristöt sekä näiden rajapinnat yleisten alueiden kanssa
kaikille suunnatut liikunta- ja leikkipaikat (kaupungin omistamat ulkoalueilla sijaitsevat)
kauppakeskukset

Esteettömyyden perus- ja erikoistason eroavaisuudet on esitetty esteettömän rakentamisen SuRaKu-ohjeistuksessa (Valtakunnalliset ulkoalueita koskevat ohjeet).

Esteetön kaupunkitila

Kaupunkitilassa on kalusteita ja rakenteita, joiden mitoituksessa tulee huomioida esteettömyys ja ergonomia.

Kalusteet ja rakenteet, ohjeita Kaupunkitilaohjeessa

Kaupunkitilassa on kalusteita ja rakenteita, joiden mitoituksessa tulee huomioida esteettömyys ja ergonomia.

Istuin tulee olla mitoitukseltaan esteetön (istuinkorkeus, istuimen kulma ja selkänojan kulma). Osassa istuimista tulee olla käsinojat seisomaan nousun helpottamiseksi. Silloin kun istuimelle halutaan nousta pyörätuolista, käsinoja sijoitetaan noin 600 mm etäisyydelle penkin päästä. Muotopaletti

Käsijohde tulee aina sijoittaa esteettömyysohjeiden mukaiselle korkeudelle. Sijoituskorkeus on perustasolla 900 mm maan pinnasta. Erikoistason kohteeseen asennetaan käsijohteet kahelle korkeudelle, 900 mm ja 700 mm. A6 Käsijohteet

Pyöräkatos ja joukkoliikenteen katos tulee olla hyvin valaistu, jotta käyttäjä näkee lukita pyörän ja lukea informaatiota, kuten pysäkkikartat pysäkin seinässä. G Pyörätelineet ja pyörätelineiden sijoitusohje (G) Pyörätelineet

Opasteiden eri sisältöjen esteettömän suunnittelun ohjeet löytyvät Kaupunkiopastuksen periaatteet ohjekortista.

Rakenteista luiskat ja portaat tulee toteuttaa esteettömiksi. Luiskat Portaat

Esteetön valaistus, ohjeita Kaupunkitilaohjeessa

Esteettömien reittien valaistuksen tulee olla katkeamaton, hyvin ympäristön värejä toistava ja riittävän tehokas turvalliseen liikkumiseen. Kaupunkivalaistus -hakemistosta löydät ohjeet valaistuksen suunnitteluun.

Laadukkaan ja esteettömän valaistuksen perusvaatimuksia ovat riittävä valaistusvoimakkuus, tehokas häikäisysuojaus, harkitut pintakirkkaus- eli luminanssisuhteet, valon tasaisuus, oikea valon suuntaus ja sopivat valon väriominaisuudet.

Liikenneympyrä (kiertoliittymä)

Liikenneympyrä osana kaupunkitilaa

Liikenneympyrä ja sen ympäristö suunnitellaan kokonaisuutena. Liikennesuunnittelun lisäksi huomioidaan ympäröivä maisema ja luonto. Liikenneympyrä voi muodostaa liikenteellisen porttikohdan kaupunkitilaan.
Liikenneympyrällä pyritään rauhoittamaan liikennettä ja parantamaan risteyksien turvallisuutta. Tiiviisti rakennetussa kivikaupungissa liikenneympyrän käyttöä tulee harkita tarkkaan kaupunkikuvan, jalankulun ja pyöräilyn kannalta.
Jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden asemaa ja hyvää kaupunkikuvaa tukee koko ympyräalueen korottaminen ennen tulosuuntien suojateitä yksittäisten suojateiden eteen sijoitettujen töyssyjen sijaan.
Turvallisuuden kannalta oleellista on varmistaa, että kaikkien ajoneuvojen nopeudet soveltuvat turvalliseen risteämiseen ja kaikkien kulkumuotojen ajolinjat ovat väistämissääntöjen kanssa johdonmukaiset.
Liikenneympyrä mahdollistaa maamerkin muodostamisen taiteen, valaistuksen ja istutusten avulla. Keskiaiheessa ei saa käyttää liikennettä häiritseviä liikkuvia; häikäiseviä tai välkkyviä elementtejä.
Liikenneympyrän istutukset ovat paikka tuoda lisää luontoa kaupunkiin, tukea optista ohjaavuutta ja tuoda juhlavuutta kaupunkitilaan.

Näkemät ja visuaalinen ohjaavuus

Tiiviissä ja rakennetussa kaupunkiympäristössä näkemien toteutuminen voimassa olevien Väylän ohjeiden mukaisilla arvoilla voi olla haastavaa. Nykyisen ohjeen mukaan suuren liikenneympyrän, jonka sisähalkaisija on suurempi kuin 40 m, keskiosassa ei edellytetä esteetöntä näkemää. Tätä pienemmissä liikenneympyröissä esteetön näkemä toteutuu, kun liikenneympyrän liikenne näkyy keskiosan läpi. Yksittäiset runkopuut tai rakenteet eivät ole näkemäeste. Näkemiä tulee tarkastella kokonaisuutena ja tapauskohtaisesti liikenne- ja kaupunkisuunnittelun asiantuntijoiden yhteistyönä.

Liikenneympyrässä pitää olla aina tienopeuden mukainen pysähtymisnäkemä, ellei ajonopeuksia ole laskettu hidasteilla, korotuksilla tai muilla keinoilla.
Tulosuunnan näkemäalue mitoitetaan siten, että liittymään saapuva autoilija voi esteettä havaita edellisestä tulohaarasta saapuvan ja sen kohdalla kiertotilassa olevan ajoneuvon.
Autoilijan pitää nähdä väistämisviivalta myös seuraavaan liittymähaaraan tai vähintään 30 m ajosuuntaan.
Väistämisviivalle pysähtyneen autoilijan tulee nähdä vähintään 2 m suojatien jatkeen suuntaan seuraavaa liittymähaaraa enintään 20 m:n etäisyydellä kiertotilan reunasta risteävän jalankulun ja pyöräilyn väylän ylityskohdassa.
Keskusaiheen suunnittelussa huomioidaan liikenneturvallisuus. Aihe tulee sijoittaa siten, ettei se aiheuta törmäysvaaraa. Teos ei saa muistuttaa liikennemerkkiä tai muuta liikenteenohjauslaitetta. Keskusaiheen valaistus ei saa häikäistä tai olla huomattavasti kirkkaampi kuin muu tie- tai katuympäristö. Vilkkuvaa tai liikennemerkkiin sekoitettuvia punaista ja vihreää valoa ei saa käyttää. Kuva 3.
Tiehallinnon “Tasoliittymät” -ohjeen kappaleessa 5.1.4 on määritetty tarkemmin kiertoliittymän näkemäalueista. Vaativissa kohteissa näkemä voidaan ja kannattaa varmistaa mallintamalla.

Liikenneympyrän ajoratojen geometrian tulee viestiä kuljettajalle selkeästi, että kiertotilasta poistuva ajoneuvo on selkeästi kääntyvä ajoneuvo ja siten jalankulun ja pyöräilyn väistämisvelvollinen.
Suojatien sijoittelussa tulee huomioida, että se ei ole liian kaukana kiertotilasta, jottei liikenneympyrästä poistuva ajoneuvo ehdi nostaa ajonopeuttaan ennen suojatietä. Tavoitteellista olisi sijoittaa suojatie 6 m päähän kiertotilasta ja keskisaarekkeellisena tapauskohtaisesti. Kiertotilan korottaminen aloitetaan ennen saapumissuunnan suojateitä.
Yliajettavilla kiveyksillä ja liittymän ajotilan kavennuksilla voidaan hillittä liittymästä poistuvien ajoneuvojen nopeuksia sekä ohjata henkilöautot kohtisuoraan poistumishaaran suojateihin nähden.
Keskusaihe kannattaa aina varustaa suojaputkivarauksin sähkövetojen tekemistä varten, vaikka sen valaistuksen toteuttamisesta ei olisi varmuutta.

Mitoitus

Liikenneympyrän koon määrittää kyseissä paikassa liikennöivä kalusto, liikennemäärä ja katutyyppi sekä liikenteen suuntautuminen (esim. jos bussilinjasto ajaa vain liittymän läpi). Liikennetekninen mitoitus varmistetaan ajouratarkastelulla suurimmalla käytettävällä kalustolla. Erikoiskuljetukset huomioidaan liikenneympyrän mitoituksessa ja rakenteellisissa ratkaisuissa sekä mm. pylväiden sijoittelussa ja mahdollisesti niiden kaadettavuudessa/irrotettavuudessa. Merkittävää toteutettavalla varautumisratkaisulle on erikoiskuljetusten määrä ja aikaväli.
Suomen Paikallisliikenneliitto ry:n Bussiliikenteen infrakortti no 13:ssa on määritetty bussiliikenteen ja kiertoliittymien mitoituksesta.

Jalankulku ja pyöräily

Liikenneympyrä voidaan toteuttaa pyöräliikenteelle usein eri tavoin, 1-suuntaisena, 2-suuntaisena, tai yhdistettynä jalkakäytävänä ja pyörätienä. Pyöräily voi olla myös kiertotilassa, jos liittyvillä kaduilla pyöräily on esitetty ajoradalle.
Liikenneympyrän pyöräliikenteen järjestely valitaan liikennemäärän sekä ympäröivien linjaosuuksien pyöräliikennejärjestelyjen perusteella. Pyöräliikenne suunnitellaan joko kiertotilaan muun ajoneuvoliikenteen kanssa tai erotellaan muusta ajoneuvoliikenteestä rakenteellisesti kiertävälle kehälle (mielellään pyöreään muotoon)
Vilkkaasti liikennöidyssä liikenneympyrässä pyöräliikenteen oma tila parantaa kaikkien kulkumuotojen turvallisuutta ja sujuvuutta.
Jalankulku erotellaan pyöräliikenteestä aina silloin, kun pyöräliikenne on liikenneympyrässä yksisuuntainen.
Pyörätien suunnittelua kiertoliittymissä on käsitelty tarkemmin Väyläviraston “Pyöräliikenteen suunnittelu” -ohjeessa sekä Helsingin kaupungin “Pyöräliikenteen suunnittelu” -sivustolla.

Valaistus

Liikenneympyrä, liikenteenohjaus, katuvalaistus, liikenneympäristö ja mahdollinen keskustaide suunnitellaan tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Valaistustekniset ohjeet on esitetty Helsingin Ulkovalaistuksen suunnitteluohjeessa. Liikenneympyrän valaistusluokka on korkeampi, eli hieman kirkkaampi kuin liittyvien katujen valaistus.

Pylväät voidaan sijoittaa liikenneympyrän ulkoreunalle tai liikenneympyrän keskelle. Reunasijoittelussa valaisimet asennetaan ajokaistojen välisille keskisaarekkeille. Reunasijoittelussa pystytään huomioimaan myös jalankulkuväylien, pyöräteiden ja suojateiden valaistus. Keskiasennuksessa pylväs on korkea ja suunnittelussa huomioidaan tarkasti häikäisyn ja valosaasteen minimointi.

Kiertoliittymän valaistusta suunniteltaessa huomioidaan liikkumisen turvallisuus, sopivuus liittyviin katutiloihin ja varmistetaan katujen valaistuksen jatkuvuus, niin sanottu optinen ohjaus. Valaisimien ja pylväiden sijoituksen on oltava sellainen, että tienkäyttäjä saa pimeällä oikean käsityksen tiestä ja sen lähiympäristöstä, tien jatkuvuudesta, kaarteista ja tasauksesta. Optisen ohjauksen kannalta haastavissa kohdissa pylväiden sijainnit tulee tutkia perspektiivikuvien tai mallinnusten avulla.

Liikenneympyrässä on tilaa kasvillisuudelle

Liikenneympyrän istutukset voivat olla optisesti ohjaavia (esim. puut), tuoda luontoa kaupunkiin (esim. monilajiset perennaistutukset), sekä tuoda väriä kaupunkitilaan (esim. kesäkukkaistutukset). Kuva 4.

Liikenneympyrän keskusta on kasvupaikkana kuiva ja usein valoisa. Tiesuola saattaa haitata kasvien menestymistä.
Keskialueen tulee olla turvallisesti kunnossapidettävissä ja kasteltavissa ja halkaisijaltaan yli 5-6 m. Istuksen reunaan, riittävän etäälle ajoradasta jätetään hoitovapaa alue.
Syvään sorakatteeseen istutetut dynaamiset kuivien ja valoisien paikkojen perennaistutukset ovat suhteellisen helppohoitoisia ja ilmeikkäitä. Istutukset suunnitellaan kukkimaan varhaisesta keväästä pitkälle syksyyn. Kukkivat kasvit useista eri heimoista täydentävät toisiaan. Kasvit kannattaa jättää talveksi törröttämään ympyrään ja leikata vasta keväällä sekä silputa paikalle, jolloin ne tarjoavat hyönteisille ravinnon lisäksi myös talvehtimispaikkoja.
Myös kukkaketo saattaa sopia liikenneympyrän keskiaiheeseen.
Suuri leveäkasvuinen puu sopii maamerkiksi liikenneympyrän keskelle. Puiden runkokorkeutta tulee nostaa, jotta ne eivät tuki näkemiä. Tammi ja mänty ovat suurikokoisia, oksistoltaan graafisia ja kestävät melko hyvin kuivuutta. Muita katualueille sopivia kasveja luetellaan Kaupunkikasvioppaassa.
Kesäkukkaistutukset tarvitsevat runsaasti hoitoa. Liikenneympyrän kesäkukkaistutukset liitetään osaksi kaupungin laajempaa kausikasvikokonaisuutta. Koko vuoden ilme suunnitellaan, ja talvella kausikasvit korvataan jollain muulla aiheella.
Liikenneympyrän reuna-alueiden kuivatusta voidaan tarkastella innovatiivisesti. Kuivatusvesiä voidaan mahdollisesti viivyttää reunojen saarekkeissa. Myös veden ohjausta liikenneympyrän keskelle ja sen tarjoamia mahdollisuuksia voidaan tutkia. Kuva 5.

Helsinki-ilme kaupunkitilassa, miljöökaaviot

Katutilat

Viheralueet

Häiriövalo ja valosaaste

Pimeän ajan kaupunkiympäristö koostuu yleisten ja yksityisten alueiden valaistusten muodostamasta kokonaisuudesta. Ulkovalaistus tulee pyrkiä aina suunnittelemaan ja toteuttamaan niin, ettei häiriövaloa synny.

Häiriövalo on vaakatason yläpuolelle suuntautuvaa valoa tai valoa, joka aiheuttaa ärtymystä, epämiellyttävyyttä tai vaikeuttaa oleellisen informaation näkemistä suuntauduttuaan valaistavan alueen ulkopuolelle.
Valosaaste on laajempialainen termi viihtyisyyden tai turvallisuuden kannalta tarpeettomasta, mahdollisesti myös taivaalle suuntautuvasta valosta, jolla on vaikutuksia luontoon. Valosaaste saattaa aiheuttaa ympäristöhaittoja kasveille, hyönteisille ja eläimille. Haitat ilmenevät kasveilla kasvukauden muutoksina sekä hyönteisillä ja eläimillä elintapojen muutoksina.

Häiriövalo ja valosaaste näkyy konkreettisesti kaupunkiympäristössä häikäisevinä valaisimina, yöaikaan hohtavina pilvinä tai näkemistä haittaavina mainosvaloina.

Häiriövalon alueluokat

Ulkotyöpaikkojen valaistusstandardissa (SFS-EN-12464-2) kuvataan häiriövalon alueluokat (E-luokat) ja ohjeistetaan luokan valintaan. Häiriövaloselvityksessä (2021) on esitetty kaupungin eri aluetyypeille häiriövalon alueluokat.

Eri alueluokilla on raja-arvot, jotka määrittävät taivaalle ja ikkunoihin suuntautuvan valon enimmäismäärän sekä valaisimien maksimivalovoiman todennäköisimpiin katselusuuntiin. Alueluokkien raja-arvoja noudattamalla suuri osa häiriövalosta voidaan poistaa.

Suunnitteluohjeet

Valoa tulisi käyttää vastuullisesti ja valaistusten suunnittelussa tulisi aina panostaa valon määrän oikeaan mitoittamiseen ja suuntaukseen. Valon väriksi suositellaan lämmintä valkoista valoa (3000K).

Suunnittelun ydin on kiteytetty hyvin jo Julkisivujen ja pihojen valaistusohjeeseen (2010): Laadukkaan valaistuksen perusvaatimuksia ovat riittävä valaistusvoimakkuus, tehokas häikäisysuojaus, harkitut pintakirkkaus- eli luminanssisuhteet, oikea valon suuntaus ja sopivat valon väriominaisuudet.

Tarkistuslista suunnittelijalle

Häiriövalon syntyä estetään tehokkaimmin suunnitteluvaiheessa. Suunnittelijan on hyvä tarkistaa, että alla luetellut asiat on huomioitu. Jos toteutuksen todetaan aiheuttavan häiriövaloa, on syytä pyrkiä korjaamaan tilanne viipymättä.

Onko valaistus mitoitettu tarpeen mukaan?
Onko suunnitelmassa noudatettu valaistusstandardeja?
Onko valaistuksen määrää ja häikäisyä tarkasteltu valaistuslaskennalla?
Onko varmistettu, että valo ei leviä valaistavan alueen ulkopuolelle?
Onko valaistus ohjattu himmentymään ja/tai sammumaan yöaikana?

Julkisen kaupunkitilan Helsinki-ilmeen historiaa

1800–1900

KAUPUNKI-ILME

Luonnonkivipäällysteet ja -rakenteet ovat oleellinen osa Helsingin kantakaupungin katukuvaa ja aluetta kutsutaan usein Kivikaupunkialueeksi. Rakennuskivi on saatu pääosin kaupungin ja sen lähisaarten kallioista, joille ovat luonteenomaisia punamustajuovikkaat graniitit. Luonnonkiveä on käytetty katupäällysteissä ja rakenteissa, reunakivissä, portaissa, tukimuureissa sekä rakennusten sokkeleissa ym. katuun liittyvissä rakenteissa. Kivimateriaalin värien rikkaudesta ja kuvioinnista johtuen Helsingin vanhat luonnonkivipäällysteet ia -rakenteet ovat poikkeuksellisen kauniita ja omaleimaisia. (Kivi-Helsinki-raportti 2001).

Tontteihin rajautuvien katualueiden toteuttaminen ja ylläpito oli tontinomistajien vastuulla. Katu rakennuksen edustalla voitiin päällystää rakennukseen sopivaan tyyliin.

PÄÄLLYSTEET

Suomessa annettiin ensimmäiset määräykset katujen kiveämisestä jo 1600-luvun alussa, mutta katujen päällystäminen aloitettiin suomalaisissa kaupungeissa toden teolla vasta 1800-luvulla. Kiveäminen alkoi Senaatintorilta ja Kauppatorin alueilta 1820–1830-luvuilla. Helsingin katupäällysteenä käytettiin 1890-luvun alkuun asti yksinomaan kenttäkiveä ts. mukulakiveä.

Seuraavien kappaleiden tekstit ovat Helsingin rakennusviraston selvityksestä: Torikorttelit, Katu- ja torialueiden päällysteet, rakennushistorian selvitys 2011:2.

1800-luvun lopulla Tukholmasta, Berliinistä ja Pariisista haettiin esikuvia uusien katujen rakentamisen päällystämisen ratkaisuiksi. Aihetta käsiteltiin sekä tekniikan alan julkaisuissa että kaupunginvaltuuston, rahatoimiston ja rakennuskonttorin asiakirjoissa. Vuonna 1889 kaupungininsinööri Otto Ehrström matkusti Tukholmaan hankkimaan tietoa siellä käytetyistä nupukiven valmistustustavoista ja käytöstä. Tukholman katutoimen työpäällikkö Otto Fröman laati Ehrströmin pyynnöstä katukiveyksen mitoitusta, asennustapoja, rakennustekniikkaa ja kustannuksia käsittelevän seikkaperäisen raportin, joka julkaistiin aikakausilehdessä Tekniska Föreningens i Finland förhandlingar. Frömanin ohjeiden pohjalta rahatoimikamari päätti määritellä kaupungin töissä käytettävät kivityypit. Nämä nykypäiviin asti käytetyt mallit noudattavat melko tarkasti Tukholman esikuvia.

Tärkeimpien katujen jalkakäytäviä alettiin 1800-luvun kuluessa päällystää isokokoisilla, järeillä kivilaatoilla. Senaatti määräsi lääninkuvernöörin välityksellä, että kaikki Helsingin 1. – 3. kaupunginosan jalkakäytävät oli päällystettävä rakennusjärjestystä noudattaen. Maistraatti antoi vuonna 1879 kaupungininsinööri Reuterille ja kunnallisraatimies Salinille tehtäväksi laatia ehdotus siitä, mitkä jalkakäytävät tulisi päällystää kalkkikivilaatoilla tai muotoillulla harmaakivellä (tuktad gråsten) eli nupukivellä. Suunnitelmaa alettiin toteuttaa heti 1880-luvun alussa. Katukivistä oli usein suoranaista pulaa ja niitä jouduttiin tuomaan jopa Viipurista asti. Kauppatorin nupukivistä suurin osa valmistettiin Utternin saarella ja Helsingin pitäjän Rastbölessä (Rastila). (kuva opaskartasta 1909)

Tavoiteltua helppokulkuisuutta ja tasaisuutta mahdollisti kuitenkin vasta asfaltin käyttöönotto. Jalkakäytävien asfaltointi aloitettiin 1880-luvulla. Asfaltin puolestapuhujana toimi insinööri, asfalttiteknikko Richard Hindström. Hän totesi vuonna 1892, että asfaltti oli yleistynyt jalkakäytävien päällysteenä varsinkin kuluneen viiden vuoden aikana, ja että Helsingissä oli jo 10 km asfalttipäällysteistä jalkakäytävää. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa asfaltilla päällystetty, graniittireunakivellä rajattu jalkakäytävä ja nupukivellä kivetty katu vakiintuivat tunnusomaiseksi yhdistelmäksi Helsingin kaupunkikuvassa.

Maaliskuussa 1900 kaupungininsinööri Gabriel Idström esitelmöi katujen päällysteistä. Avainkäsitteitä olivat Idströmin mukaan tekniikka, hygienia ja talous. Hän arvioi eri päällystetyyppejä ja esitti mm. nupukiveyksen käyttöiäksi 20 – 25 vuotta. Luonnollisesta asfaltista valmistettu ns. asfalt comprimé, tiivistetty asfaltti, oli Idströmin mukaan nopeasti syrjäyttämässä muita päällysteitä. Idström vertaili artikkelissaan Berliiniä, jossa 70 % katujen kokonaisalasta oli päällystetty ensiluokkaisilla materiaaleilla, asfaltilla ja nupukivellä, ja Helsinkiä, jossa ainoastaan 2,7 % katujen kokonaisalasta oli vielä päällystetty nupukivillä.

1900–1920

KAUPUNKI-ILME

Vuosisadan alussa asemakaavan merkitys kaupunkirakenteen muovaajana korostui. Korttelit, kadut, aukiot ja puistot suunniteltiin arkkitehtonisiksi kokonaisuuksiksi. Rakennusten julkisivuarkkitehtuuria leimasivat kertaustyylit. Koristelussa käytettiin klassismin ja gotiikan aiheita – yleisempi nimitys aikakauden arkkitehtuurille on uusrenessanssi. Kerrostalot muistuttivat mittasuhteiltaan ja koristeluiltaan italialaisia 1400-luvun renessanssipalatseja. Julkisivuväritys vaihteli yksivärisestä hyvinkin monivärisiin ratkaisuihin.

Samaan aikaan rakennettujen jugendtalojen tyylissä sekoittuivat jugend ja klassismi. Julkisivumateriaaleina käytettiin luonnonkiveä, vuolukiveä ja karkeaa rappausta. Julkisivujen värisävy oli tumma ja listat vaaleammat. Värisävyt olivat maanläheisiä.

Kalusteille asetettiin erittäin korkeat laatuvaatimukset. Teknistä ja esteettistä laatua ja kaupunkikuvallista kokonaisuutta valvottiin tarkoin maistraatin toimesta. Kalusteiden muodot noudattivat selvästi oman aikakautensa ihanteita. Edustavimmissa puistoissa puistokalusteet, kuten penkit, kaasuvalaisimet ja metalliaidat, muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden.

KALUSTEIDEN MUOTOPIIRTEET

Kalusteissa toteutettiin klassisiin muotorakenteisiin, symmetriaan ja kasvimaailmasta otettuihin esikuviin perustuvia, selkeitä perusmuotoja. Kalusteita koristivat rikkaat, luonnosta haetut rakenne- ja koristeaiheet. Alhaalta ylöspäin kevenevä perusmuoto, josta eräänä esimerkkinä on valaisinpylväiden paksut koristeelliset jalustaosat, oli tyypillinen. 1800-luvun lopulla kalusteisiin tuotiin koristeelliset katto- ja pääteosat. Mainostorneissa oli koristeellinen katto ja aitapylväiden päissä sipulimainen tai silmumainen pääteosa luonnon esikuvien mukaan.

Kalusteet olivat tärkeitä puistoarkkitehtuuriin kuuluvia elementtejä. Puistoihin valittiin usein oma penkkimallinsa, jolla korostettiin puistojen erilaista luonnetta ja arvoa. Kalustemalleina käytettiin ulkomailta tuotettuja malleja. Materiaaleina olivat pääsääntöisesti tako- tai valurauta, josta valmistettiin metallirunko, sekä puu, jota käytettiin penkkien istuimien rimoissa. Takorautaiset tuotteet olivat siroja ja valurautaiset raskaampia runsaine koristeluineen.

Kalusteet sijoitettiin huolellisesti. Esimerkiksi lyhtypylväistä muodostui tärkeitä arkkitehtonisia tilaelementtejä, jotka jäsensivät ja rikastuttivat julkisia katu-, tori- ja puistoalueita.

Materiaalit

Materiaalit ja valmistustekniikat alistettiin palvelemaan kunkin aikakauden esteettisiä päämääriä. Metalli korvasi puun aitojen ja lyhtypylväiden materiaalina jo 1800-luvun lopulta lähtien. Valu- ja takoraudasta toteutettiin hyvin monimutkaisia koristeaiheita. Osa näistä kestävistä materiaaleista valmistetuista kalusteista on edelleen käytössä.

Puuta käytettiin kioskien rakennusaineena, aitamateriaalina ja penkkien istuinosissa. Puuosat olivat pinnaltaan tavallisesti maalattuja ja joskus myös lakattuja. Ainoastaan sähkö- ja puhelinpylväät oli käsitelty kyllästysaineella.

Värit

Kalustetuotteissa puuosat olivat vaaleita ja metalliosat tummia, pl. koivunjalkapenkki. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vaaleiden värien ja etenkin vaalean harmaan käyttö yleistyi metallikalusteissa, aidoissa, kaiteissa ja valaisinpylväissä. Kioskien ja muiden kevyiden rakennelmien muodot noudattivat oman aikansa arkkitehtuurille ominaista muotokieltä ja siten myös väritystä.

PÄÄLLYSTEET

Helsingin kallioperä on punamustakirjavaa graniittia, jossa juovat ovat gneissiä. Omasta kallioperästä saatua kiveä on käytetty suuressa määrin rakentamisessa päällystekivien ohella katujen ja puistojen rakenteissa, tukimuureissa, reunatuissa, portaissa sekä rakennusten sokkeleissa. Tämä yhdistettynä kallioperän näkymiseen kallioleikkauksissa ja avokalliolla yhtenäistää katukuvaa koko kantakaupungin rakennetussa ympäristössä.

Kulkupintana tasaisemman, käsin hakatun nupukiven käyttö yleistyi 1900-luvun alkukymmeninä. Samaan aikaan katujen kuivatukseen alettiin kiinnittää entistä suurempaa huomiota ja viemäriverkostoa kehitettiin. Katu- ja torialueilla oli käytössä kadun poikkisuuntainen tiililadonta ja sadevesikouruina reunakiven suuntaiset nupukivet. Jalkakäytävät erotettiin ajoradasta korotetulla reunakivellä. Kadut olivat muodoltaan keskeltä reunoille kallistettuja. Sadevedet johdettiin reunakiviä pitkin katujen kulmiin sijoitettuihin sadevesikaivoihin.

Ensimmäiset nupukiveykset toteutettiin Hallituskadun torinosuudella, Nikolainkadulla ja Aleksanterinkadulla sekä Senaatintorin eteläpuolella Unioninkadulla, Katariinankadulla ja Sofiankadulla.

1920–1940

KAUPUNKI-ILME

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen pulakausi väistyi vasta 1920-luvulla. Vanhoja kaupunginosia täydennettiin runsaasti ja puutalot saivat antaa tilaa uusille tiilitaloille. Puistoja ja vehreitä sisäpihoja korostettiin.

Kaupunkikuvassa pyrittiin yhtenäisyyteen muurimaisten talorivien ja suurpihakorttelien avulla. Julkisivuissa esiintyy yksinkertaistettuja klassisia koristeaiheita. 1930-luvun funktionalismi toi kaupunkikuvaan sileäksi rapatut, hillitysti koristellut julkisivut. Ikkunarytmi on hillityn säännöllinen ja tasakokoisiin ruutuihin jaettu. Vaihtelua julkisivuihin tuovat pyöreäkulmaiset funkisparvekkeet, joiden kaidemateriaalina olivat teräsputket ja -levyt. Ranskalaisissa parvekkeissa oli ohuesta terästangosta tehdyt kaiteet. 1930-luvulla metsäkaupungin kehittely aloitettiin, rakennetun alueen ulkoinen rajaus pehmeni ja umpikorttelit avattiin. Puistojen suunnittelussa siirryttiin esteettisistä periaatteista kohti toiminnallisia periaatteita.

Kaupunkikalusteiden sijoittelua alkoivat liikenteen, sähkön ja vesihuollon kehittyessä määrittää tekniset vaatimukset.

Aikakautta edelleen edustavia asuinalueita ovat Etu-Töölö, Vallila, Kallio, Alppiharju, Käpylä ja Kumpula.

KALUSTEIDEN MUOTOPIIRTEET

Vanhat penkkityypit säilyttivät asemansa edelleen. 1930–1940-luvuilla penkit saivat rinnalleen roskakorit. Uudet kalusteet alkoivat muuttua yksinkertaisemmiksi funktionalismin tyylipiirteisiin sopien. Myös valurautatuotteet alkoivat muuttua yksinkertaisemmiksi. Sähkön käyttö yleistyi katuvalaistuksessa ja liikenteessä, ja tämän myötä kalusteiden muotoilu alkoi muuttua teknisempään suuntaan. Mainoslaitteiden, sähkönjakeluun liittyvien kaappien ja tornien sekä liikenteen opasviitoituksen ulkomuoto yksinkertaistui, ja koristeellisuutta oli niukasti. Tuotteet pysyivät muodoltaan sopusuhtaisina, ja detaljointi oli huolellista.

Aikakauden uusia kalusteita olivat Helsingin historiallinen katuvalaisinmallisto, Y-valaisimet. Malliston on suunnitellut Helsingin Energialla työskennellyt suunnittelija ilmeisesti kansainvälistä valaisinmallia mukaillen. Valaisimen rungon materiaali on kuparia ja alaosa lasia. Kupari oli aikansa koristeellinen ja arvokas, kaupungin kauneutta lisäävä materiaali.

Materiaalit

Materiaalien kehitys toi katukalustukseen muotoraudat, joita ovat lattateräs, L- ja U-profiilit, pyöreä putki sekä teräslevyt. Näiden materiaalien käyttö näkyi erityisesti teknisissä kalusteissa. Lähes kaikki kalusteet olivat maalattuja.

Värit

1900-luvun alussa uusia tuotteita alettiin maalata keskiharmaalla. Sama harmaa väri valittiin kaikkien uusien teknisten laitteiden väriksi. Harmaa väri on säilynyt edelleen teknisten varusteiden ja antiikkikaiteiden tyypillisimpänä värinä.

Pienarkkitehtuurissa toistui rakennusten julkisivuissa näkyvä tyylisuunnan vaikutus. Kioskit maalattiin yksivärisiksi vaalean keltaisella.

PÄÄLLYSTEET

Senaatintorin väliaikaisena ratkaisuna toteutettu kenttäkiven ja nupukiven yhdistelmänä toteutettu kiveys vaihtui viimein 1930-luvun vaihteessa uuteen, kaupungin asema- kaava-arkkitehdin Birger Brunilan suunnittelemaan kiveykseen. Kiveys muodostui nupu- ja noppakivistä. 1800-luvun loppupuolella alkanut prosessi oli näin saatu päätökseen. Ajalle kuvaavaa on, miten tärkeänä katujen ilme nähtiin. Senaatintorin vuosikymmeniä jatkunut keskustelu torin ulkoasusta päättyi esitykseen, jonka takana olivat rahatoimikamari, yleisten töiden ylihallitus ja Suomen arkkitehtiliitto.

1920-luvulla alettiin nupukiven rinnalla käyttää hinnaltaan edullisempia noppakiviä sekä toreilla että katupäällysteenä. Noppakivet olivat nupukiven tapaan lohkopintaisia, mutta koneellisesti hakattuja. Kiveyksissä käytettiin monenkirjavia kivimateriaaleja. Yleissävynä säilyi Helsingin rakennuskiville tyypillinen punakirjava graniitti. Ladontakuvioina käytettiin kaareviin riveihin perustuvia viuhka- tai suomukuvioita, joissa kivet sitoutuvat parhaiten toisiinsa. Toreilla päällysteet muodostettiin nupukiviruudukkojen sisäosiin kehä- tai kaarikuvioin ladotuista noppakivistä. Myös sadevesikourut muodostivat kiveykseen oman kuvioaiheensa.

1920–30 -luvuilla otettiin käyttöön myös keraamisia laattoja jalankulkualueiden päällysteenä. Helsingissä käytetyt klinkkerilaatat olivat kooltaan 190x190x60 mm laattoja, jotka olivat pinnaltaan uritettuja liukkauden estämiseksi ja väriltään keltaisia tai punamustakirjavia. Keraamiset laatat eivät kestäneet Suomen talviolosuhteita, katujen kasvanutta liikennekuormaa ja koneellista kunnossapitoa. Helsingissä on säilyneitä klinkkerillä päällystettyjä katuosuuksia mm. Töölössä ja Kruununhaassa.

Kunnallisteknisen verkoston laajentuessa ilmajohtoja alettiin muuttaa maakaapeleiksi, jotka sijoitettiin jalkakäytävien alle. Kunnallisteknisen rakentamisen seurauksena ajokaistoja ja jalkakäytäviä alettiin päällystää asfaltilla, joka oli kiveystä edullisempi ja tasaisempi kulkupinta ja joka koettiin helpommaksi uusia kaivutöiden jälkeen.

1930-luvulla asfaltti alkoi yleistyä entisestään autoistumisen myötä. Vuosikymmenen lopulla koristeellinen tyylisuunta alkoi hävitä ja funktionalismi jatkoi suosiotaan.

Yksityisillä alueilla luonnonkiviä käytettiin edelleen ympäristörakentamisen materiaalina. Pihoilla suosittiin mm. liuskekiviä, hiekkakiveä, graniittia ja tontilta löytyneitä mukulakiviä. Nurmikot yleistyivät laajoina pintoina. Harvat laattakivipolut asennettiin suoraan nurmikolle. Liuskekivien käyttö pihojen yksityiskohdissa voimistui erityisesti 1940–50 –luvuilla.

1950–1970

KAUPUNKI-ILME

1950-lukua on pidetty suomalaisen arkkitehtuurin kultaisena vuosikymmenenä. Arkkitehdit kiinnittivät huomiota sommitelmiin, muotokieleen, rakenteisiin ja yksityiskohtiin. Elementtirakentamistekniikka eteni kokeiluasteelle, ja uusia rakennusmateriaaleja otettiin käyttöön. Betonin käyttö yleistyi asuntojen kantavissa rakenteissa. Myös puu sai uuden roolin pientalojen julkisivuissa. Sommittelu vapautui symmetrian vaatimuksesta, mikä näkyi selvästi asuntojen sijoittamisessa vapaasti maastoon. 1950-luvulla syntyneet metsälähiöt edustivat jotain uutta suomalaisessa yhteiskunnassa. Rakennuksen korttelit muodostivat lähes poikkeuksetta sommitelman, jonka osia myös maastonmuodot ja pihat ovat. Puistomaiset soljuvat pihat ovat asemakaavassa tyypillisiä. Rakennukset on pyritty sovittamaan maastonmuotoihin niitä mukaillen ja toisaalta korostaen. Katuverkko on vapaamuotoinen. Kadut ovat kapeita ja ne noudattavat vaihtelevia maastonmuotoja. Ajan tyypillisiä laajoja kerrostaloalueita ovat Helsingissä Laakso, Ruskeasuo, Herttoniemi, Maunula, Pohjois-Haaga, Munkkivuori ja Roihuvuori.

Kaupunkia rakennettiin sodan jälleenrakennusajan erikoisoloissa. Väestönkasvu oli voimakasta ja siirtolaisväestölle tuli saada asuinsijat. 1960–70-luvuilla asuntotarvetta lisäsi muutto maalta kaupunkeihin. Yksityisten tahojen lisäksi myös kunnat ja aatteelliset tahot osallistuivat rakentamiseen. Asuntopulan ratkaisukeinoiksi nousivat standardointi, elementtirakentaminen, koneistaminen ja teollinen tuotanto. Tyyli muuttui rationaaliseksi modernismiksi. Julkisivuissa käytettiin elementtirakentamisen tuotteita: asbestilevyjä, erilaisia betonielementtejä sekä teräs-, kupari- ja messinkilevyjä. Kaiteissa käytettiin teräsputkea tai tankoa. Julkisivuissa korostui vaakasuuntainen ilme.

Kaupungistuminen saavutti huippuvauhtinsa 1960- ja 70-luvuilla. Rakentaminen oli entistä tehokkaampaa, ja elementtirakentaminen sekä detaljoinnin puuttuminen köyhdytti edelleen arkkitehtonista tyyliä. Ajan tyypillisiä alueita ovat Puotila, Pihlajamäki, Puotinharju, Yliskylä, Myllypuro, Kontula, Vuosaari (vanha osa), Jakomäki, Siltamäki, Mellunmäki, Pihlajisto, Suurmetsä, Merihaka ja Itä-Pasila.

KALUSTEIDEN MUOTOPIIRTEET

1950-luvulta lähtien kaupunkikalusteista ovat vastanneet rakennusvirasto ja luvanvaraisista kalusteista rakennusvalvontavirasto. Mainoslaitteet, pysäkkikatokset ja kioskit ovat luvanvaraisia, ja niille tulee hakea mallihyväksyntä kaupunkikuvaneuvottelukunnalta.

1950- ja 1960-luvuilla perinteisiä kalustemalleja alettiin korvata yksinkertaisemmilla penkkimalleilla. Näissä penkeissä oli putki- tai teräsprofiilirunko ja puinen istuin. Helsingissä laajimmin käytetty malli oli Göteborgin kaupungista peräisin oleva penkki, jota kutsuttiin nimellä Göteborg. Koko penkki oli maalattu vaaleanvihreäksi.

1970-luvulla kalusteiden määrä lisääntyi voimakkaasti, kun kalusteita alettiin valmistaa teollisesti. Kalusteet alettiin jaotella teknisluonteisiin tuotteisiin (liikenteenohjauslaitteet, pyörätelineet, roska-astiat, sähkökaapit ja suurin osa valaisimista) ja viihtyvyyttä lisääviin tuotteisiin (penkit, istutusastiat, informaatiotaulut ja osa valaisimista). Etenkin teknisluonteisten tuotteiden ulkonäköä ja sijoittelua määrittivät vain tekniset vaatimukset sekä valmistustekniikka ja -materiaalit.

1970- ja 1980-luvuilla Helsingissä otettiin käyttöön yksinkertaisia penkkejä, joiden ulkonäköön vaikuttivat eniten aikakauden valmistustekniikat ja materiaalit, ei estetiikka. Penkit valmistettiin kokonaan painekyllästetystä laudasta tai niissä oli kuumasinkitty teräsputkirunko ja painekyllästetyt lautaistuimet. Penkkien jalkoja tehtiin betonivaluelementeistä ja istuimet painekyllästetystä laudasta. Istutusastiat toteutettiin lähes yksinomaan betonista. Betoniset istuinten jalat ja istutusastiat olivat muodoiltaan raskaita.

Uudet aidat ja kaiteet toteutettiin yksinkertaisina putkirakenteisina malleina.

Materiaalit

1970-luvulta lähtien muodissa olivat kuumasinkityt teräsputkirakenteet, painekyllästetty puu ja betoni. Painekyllästettyä puuta käytettiin maalaamattomana. Puuta käytettiin monipuolisesti aitoihin, leikkivälineisiin, penkkien istuimiin, pylväisiin ja istutusastioihin. Muovia alettiin käyttää jäteastioissa ja hiekoitushiekkalaatikoissa sekä pysäkkikatoksissa läpinäkyvänä seinien ja kattamisen materiaalina. Betonikalusteet toteutettiin valutekniikalla ilman pintakäsittelyä tai pesubetonipintaisina.

Värit

Puistokalusteiden, penkkien ja roska-astioiden väritys määritettiin suunnittelukohteittain.

PÄÄLLYSTEET

1950-luvulla asuntorakentamisen rationalisointi ja teollinen betonielementtituotanto heijastuivat mm. esivalmistettujen betonilaattojen käyttöön jalankulku- ja torialueiden päällysteenä. Betonilaatat olivat kooltaan 350×350 mm, 600×600 mm ja jopa 700×700 mm. Laatat olivat usein neliön tai suorakaiteen muotoisia. Laatat valettiin elementeiksi ja pinta karhennettiin kevyesti harjaamalla. Betonia käytettiin myös muurien rakennusmateriaalina. Muurit olivat usein paikalla valettuja ja siroja. Toisinaan ne päällystettiin kuorielementein ja kansikivin. Metsälähiöissä suosittiin myös liuskekiveä kapeiden pihakäytävien ja sisäänkäyntien edustojen päällysteenä. Liuskekivet olivat vapaamuotoisia ja niiden pintakäsittely oli luonnon lohkopinta.

Päällystemateriaaleja on vuosien varrella muutettu erilaisten katujen korjaus- tai muutostöiden yhteydessä etenkin 1960—70-luvuilla, eivätkä luonnonkivipäällysteet muodosta enää yhtenäistä kokonaisuutta. 1960-luvulla katujen luonnonkivipäällysteitä alettiin korvata laajasti, ja uusilla alueilla kadut päällystettiin asfaltilla. Katualueeseen liittyvät aukiot oli yleensä päällystetty samoilla päällysteillä kuin ympäröivät katualueet, joten aukioidenkin luonnonkivipäällysteet vaihtuivat asfaltiksi. 1960–70-luvuilla kävelykeskustoissa käytettiin yleisesti betonikivi- tai betonilaattapäällysteitä luonnonkiviraidoin kuvioituna.

1980–2000

KAUPUNKI-ILME

1980-luvun taloudellinen nousukausi vaikutti asuinolojen paranemiseen. Ankeaksi ja yksitoikkoiseksi koetun 1970-luvun elementtirakentamisen jälkeen asuntojen ulkopuoliseen arkkitehtuuriin kaivattiin muutosta kohti runsaampaa, värikkäämpää ja monimuotoisempaa ilmaisua. Postmodernismissa teollisesta rakentamisesta haluttiin irrottautua suoranaisella tekniikan vastaisuudella, korostamalla rakennuksen epärationaalisia osia ja palaamalla koristeellisuuteen. Oleskeluparvekkeiden istutukset toivat julkisivuihin vehreää ilmettä. Paljon käytetyksi ja tunnusomaiseksi julkisivumateriaaliksi tuli kaakelilaatta, joka toteutettiin tehdasvalmiina elementtipintana. Lisäksi kokeiltiin uudenlaisia rappauspinnoitteita.

1990-luvun alussa Suomi syöksyi lamaan. Rakentamisen laatuun alettiin kiinnittää huomiota: käsityövaltaisia menetelmiä elvytettiin ja elementtitekniikan keinoja kehitettiin. Lisääntyvä kiinnostus innovatiiviseen puuarkkitehtuuriin ilmeni puukerrostalokokeiluissa ja julkisissa rakennuksissa. Ajan suosituin materiaali oli kuitenkin lasi. Lasisen kaksoisjulkisivun näkyvin esimerkki on Sanomatalo paraatipaikalla Helsingin keskustassa. 1990-luvun asuinarkkitehtuuria edustaa Helsingin kantakaupungin korttelirakennetta jatkava Ruoholahti.

1980–2000-lukujen tyypillisiä alueita ovat Itäkeskus, Malminkartano, Katajanokka, Länsi-Pasila, Näkinpuisto, Kampin kolmio, Isonniitynkatu, Sofianlehdonkatu 10, Ruoholahti, Pikku-Huopalahti, Käpylä (Käpyläntie 1, Valimontie 3), Ala-Vuosaari, Viikin ekologinen asuinalue ja Arabianranta.

Helsingin kaupunki julkaisi ensimmäisen version katuympäristön standardointiin pyrkivästä tyyppipiirustussarjasta vuonna 2007. Tyyppipiirustukset liittyvät vahvasti mm. liikenneturvallisuuden ja pyöräilyn edistämiseen.

KALUSTEIDEN MUOTOPIIRTEET

Aikakauden muotopiirteistö on laaja. Helsinkiläistä kaupunkikalusteiden muotoilua edustavat kaupunkiin suunnitellut omat kalusteet. 1990–2000 Helsingin kaupungin rakennusvirastossa suunniteltiin kaupunkikalusteiden HKR-mallisto, joka koostui penkeistä, liikenteenohjauksen pylväistä ja kaidemallistosta. Suunnittelijana oli Ulla-Kirsti Junttila. Penkkien materiaalina oli istuimissa kuultokäsitelty puurimoitus ja jalkavaihtoehtoina lattateräs, putki tai luonnonkivi. Pylväs- ja kaidemallisto on tyyliltään yhtenäinen. Osat ovat maalattuja ja kalusteissa on ruostumattomasta teräksestä valmistettuja osia.

Materiaalit

Materiaalikirjo oli laaja. Käytössä oli teräs- puu-, betoni- ja luonnonkivimateriaaleja sekä yksittäisiä muovikalusteita penkkeinä ja roska-astioina. Parhaimpina penkkimateriaaleina pidettiin metalliverkko- ja lattarautaterästä niiden kestävyyden vuoksi. Maalattu puupinta huomattiin toimivaksi helpon huollettavuuden vuoksi. Ruostumaton teräs todettiin hyväksi erityisesti kaiteiden käsijohteissa ja maahan kosketuksissa olevissa kalusteosissa. Ruostumatonta terästä käytettiin myös koristeosana.

Valaisinpylväitä ja portaaleja toteutettiin sekä maalattuina että kuumasinkittyinä. Liikennemerkkien pylväät olivat kuumasinkittyjä.

Uusia materiaaleja olivat pysäkkikatosten lasi ja HKR-kaidemalliston laminaattilevyt.

Värit

Kalusteiden kaupunkikuvallisen ilmeen yhtenäistämisen keinona linjattiin metallikalusteisiin tumma Helsinkivihreä RAL 6012 Black Green 1990-luvulla. Arkkitehti Juhani Leiviskä suunnitteli pysäkkikatosmalliston vuonna 1991 ja väriksi määritettiin RAL 6028 Pine Green. Helsingissä aiemmin olleista värisävyistä käytössä on edelleen Göteborg- ja koivunjalkapenkin vaalea vihreä TVT 172M sekä teknisten varusteiden vaalea harmaa sävy RAL 7042 Traffic Grey A. Kaikkien historiallisten alueiden teräskalusteiden väriksi linjattiin musta, jota kaupungissa oli jo aiemmin käytetty näillä alueilla.

Väripaletti

PÄÄLLYSTEET

Kansainvälisten esimerkkien mukaisesti betonikivet tulivat Suomen markkinoille 1980-luvulla. Aukioiden kiveäminen alkoi uudelleen, kun niitä alettiin muuttaa jalankulkualuiksi ja pysäköintiä alettiin rajoittaa. 1980-luvun lopulla luonnonkiveä käytettiin betonilaatta-alueilla koristeaiheina ja sadevesikouruina. Kun kunnissa haluttiin uusia torien ja aukioiden päällysteitä, betonituotevalmistajalta pyydettiin usein tarjouspyynnön yhteydessä myös suunnitelmia jopa historiallisesti merkittäville kaupunkialueille. Iso-Roobertinkatu valmistui 1980-luvun puolivälissä. Kävelykadut päällystettiin betonikivillä tai –laatoilla, kuten muuallakin Euroopassa. Niin ikään Ruoholahden kaupunginosassa on runsaasti betonikivipäällysteitä luonnonkivellä elävöitettynä. Ruoholahdessa lopputulos on kuitenkin kestänyt hyvin aikaa.

1980-luvulla katualueiden vanhoja luonnonkivipäällysteitä alettiin kunnostaa ja 1990-luvulla alettiin rakentaa laajoja uusia luonnonkivipäällysteisiä alueita ydinkeskustan jalankulkualueille.

Luonnonkiven käyttö päällysteenä on elpynyt Helsingissä 1990-luvulta lähtien perusparannushankkeiden myötä. Aluksi kiveykset tehtiin pääsääntöisesti vanhoista nupu- ja noppakivistä, joita oli kertynyt huomattava määrä kaupungin varastoon 1960- ja 1970-lukujen aikana. Lyhytikäisiksi todettuja betonipäällysteitä muutettiin luonnonkivipäällysteiksi ympäristön laatuvaatimusten kasvaessa.

Ensimmäisenä uutena materiaalina otettiin käyttöön punainen hakattu noppakivi. Noppakiviä käytettiin asfalttiin yhdistelemällä. Nupukivet oli valmistettu koneellisesti lohkomalla kuten noppakivet ja niitä käytettiin lähinnä suojateiden päällysteenä tai ajoratamerkintöihin. Päällysteenä käytettiin lohkopintaisten nupu- ja noppakivien rinnalla sahattuja kiviä ja laattoja. Näillä saatiin aikaan sileä kulkupinta ja vaihtelua eri pintakäsittelyillä.

1990-luvulla kehitettiin moduloitu luonnonkivilaattajärjestelmä, jossa laattojen valmistus, asentaminen, huoltaminen, hyvä kestävyys käytössä ja yhdistäminen betonilaattoihin on otettu huomion.

Kantakaupungin reunakivet olivat graniittia.

2000–2010

KAUPUNKI-ILME

Arkkitehtuurissa oli käynnissä uusi murrosvaihe. Elementtirakentaminen väheni ja rakennusten ilme monipuolistui. Luonnonkiven käyttösuunnitelman mukainen tavoite lisätä luonnonkiven käyttöä alkoi näkyä positiivisesti kaupunkikuvassa. Sen sijaan kaupunkitilaan eri aikakausina hankittujen erilaisten kalusteiden valikoima alkoi vaikuttaa sekavalta ja epäsiistiltä, kun ylläpitoa ei pystytty toteuttamaan kaikkiin malleihin. Vuonna 2006 tehdyssä kalusteselvityksessä dokumentoitiin Helsingin alueilla olevat kalustetyypit ja arvioitiin niiden vahvuudet, heikkoudet ja kehitystarpeet sekä uusien kalusteiden suunnittelutarve. Todettiin tarve yhtenäistää julkisen kaupunkitilan ilmettä ja laatua. Laajaa kalustevalikoimaa ehdotettiin supistettavan, jotta kaupunkikuvallinen laatu, esteettisyys, kestävyys ja huolto voidaan taata. Helsingin kaupungin rakennusviraston katu- ja puisto-osastolle perustettiin kalusteryhmä kehittämään ja hoitamaan kaupungin ulkotilojen kalusteasioita. Kalusteryhmän tehtäviin kuului muun muassa alueellisten kalusteiden tuoteperheiden täydentäminen sekä kalusteiden valinnan, käytön ohjeiden ja tuotevaatimusten laatiminen.

Kalusteryhmä käynnisti Kaupunkikalusteohjeen laadinnan, joka olisi ensimmäinen Suomessa julkaistu kalusteohje. Ohje julkaistiin raporttimuotoisena 2010 ja liitettiin osaksi kaupungin julkaisusarjaa. Se sisälsi ohjeet Helsingin kaupunkikalusteiden suunnitteluun, valintaan, tyyliin ja materiaaleihin. Kaupunkikalusteiden tuote- ja ohjekorteissa kuvattiin mallitiedot, kalusteiden käyttöalueet, materiaalit ja pintakäsittelyt sekä alueelliset värivaihtoehdot, värien käytön periaatteet, vakiovärikartta ja kalusteiden alueellisen käytön periaatteet. Lisäksi ohjeisiin sisältyi materiaalien laatuvaatimukset ja materiaalikohtaiset ylläpidon ohjeet. Tuotekortteja alettiin käytettää puitesopimusten kilpailutuksessa, yleisten alueiden suunnittelussa ja ylläpidon ohjeistuksessa.

Helsingin omaan kalustemallistoon suunniteltiin uusien ohjeiden mukaiset kaksi uutta Helsinki-penkkiä, peruspenkki ja metsäpenkki, sekä uusi roska-astiasarja.

Kalusteiden muotopiirteet

Kaupunkikalusteohjeen linjauksen mukaan kalusteiden valikoima ja muotoilu muodostui aiempaa selkeämmäksi ja yksinkertaisemmaksi. Linjaukset määrittivät, että “Kalusteet ovat hillittyjä, selkeälinjaisia, vähistä elementeistä koostuvia, viimeisteltyjä ja rakenteeltaan vakuuttavia. Rakenneratkaisut ovat yksinkertaisia ja eleettömiä. Yksityiskohtien viimeistely ja materiaalien liittyminen toisiinsa on huoliteltua. Koristeellisuutta esiintyy vain historiallisissa kalusteissa. Esteettömyyden ohjeistus asetti kalusteiden mitoitukseen ja sijoittamiseen omat vaatimuksensa.”

Materiaalit

Kaupunkikalusteohjetta laadittaessa tehtiin selvitys ulkotiloihin sopivista materiaaleista ja pintakäsittelyistä. Kunkin materiaalin käyttöä arvioitiin sen tyylillisen sopivuuden ja kestävyyden perusteella. Todettiin, että kuultokäsiteltyä puuta tulisi huoltaa kahdesti vuodessa, mikä ei ollut ylläpidon kannalta mahdollista. Siksi suositeltiin kalusteisiin maalattua puuta, jonka huoltoväli on noin viisi vuotta, sekä terästä, jonka pintakäsittelynä on kuumasinkitys, sinkkifosfatointi ja maalaus. Betonin ja muovin käyttöä ei enää suositeltu. Nämä materiaalit eivät ole kaupunkiympäristössä kestäviä ja niiden kierrätettävyys ja uudelleenkäytön mahdollisuudet ovat huonot.

Vuonna 2001 Helsingin kaupunki julkaisi luonnonkiven käyttösuunnitelman katualueilla Helsingin perinteisen kivikaupunki-ilmeen säilyttämiseksi. Kivi-Helsinki-raportin tavoitteena oli antaa katuympäristön suunnittelijoille ja rakennuttajille sekä päättäjille taustatietoja luonnonkiven käytöstä katupäällysteenä Helsingin kantakaupungin alueella sekä antaa suositukset luonnonkivipäällysteiden tulevasta käytöstä alueella. Suositukset tähtäsivät siihen, että keskustan katujen perusparannustöiden jatkuessa aiemmin erillisinä suunnitellut kohteet muodostaisivat toisiinsa liittyvän, yhtenäisen kokonaisuuden.

2010–2020

KAUPUNKI-ILME

Kaupunki rakentui entistä urbaanimmaksi. Helsinkiin alkoi valmistua tiivistä ja korkeaa kaupunkirakennetta ja uusia asuin- ja palvelukeskittymiä keskustaan, Keski-Pasilaan, Kalasatamaan, Jätkäsaareen, Kruunuvuorenrantaan, Myllypuroon, Malminkentälle, Honkasuolle ja Kuninkaantammeen. Keskustakirjasto Oodi, Kampin kappeli ja Löyly edustivat ajan tyylikästä puuarkkitehtuuria. Julkista kaupunkitilaa kehitetään pyöräilyn, kävelyn ja joukkoliikenteen näkökulmista. Pyöräilyä kehitettiin rakentamalla pyöräkaistoja, pyöräilyn baanoja ja pyöräilyn opastusta. Kävelyn ympäristöjen kehittäminen alkoi nousta pyöräilyn kehittämisen rinnalla tärkeäksi painopisteeksi. Pysäköintiruutuja otettiin väliaikaisesti käyttöön Parklet -periaatteella esimerkiksi pyöräpysäköinnin paikoiksi tai ravintoloiden terasseiksi. Kiertotaloutta ja materiaalien uudelleenkäyttöä, hulevesien viivyttämistä ja dynaamisia istutuksia alettiin kehittää.

Uusina kalusteina katukuvaan tulivat kaupunkipyörät telineineen sekä sähköautojen latauspisteet. Valmistustekniikat mahdollistivat entistä viimeistellymmät kalustedetaljit, ja esimerkiksi valaistuksessa led-teknologian kehittyminen toi kaupunkikuvaan entistä sirommat ja pienikokoisemmat valaisintuotteet. Kalustuksessa ja opastuksessa huomioitiin eri käyttäjäryhmät sekä ergonomian, esteettömyyden että saavutettavuuden näkökulmista.

Kaupunkikalusteohje todettiin hyvin toimivaksi ja se vakiinnutti asemansa Helsingin kaupunkitilojen suunnittelussa. Ohjeistusta haluttiin laajentaa kattamaan koko julkinen kaupunkitila. Tästä sai alkunsa Kaupunkitilaohjeen laatiminen. Raporttimuotoon laadittu Kaupunkikalusteohje liitettiin osaksi sähköistä Kaupunkitilaohjetta 2020. Kaupunkitilaohjeella varmistettiin Helsinki-ilmeen toteutuminen muotoilussa, materiaaleissa, väreissä ja kasvillisuudessa. Peruskorjausten yhteydessä tarkasteltiin, mitkä alueen piirteet haluttiin säilyttää kalusteissa ja varusteissa ja missä oli sopiva käyttää Kaupunkitilaohjeen mukaisia, yhtenäistä kaupunki-ilmettä luovia ratkaisuja.

KALUSTEIDEN MUOTOPIIRTEET

Helsingin kaupunkikalusteiden ohjeet linjasivat julkisen ulkotilan kalusteiden muotoa, materiaaleja ja värejä. Kalustemallien ilme toteutui yhtenäisenä. Penkkien materiaalina oli istuimissa pääosin maalattu puurimoitus ja jalkavaihtoehtoina lattateräs, putki tai luonnonkivi. Pylväs- ja kaidemallisto oli tyyliltään yhtenäinen. Osat ovat maalattuja ja kalusteissa on ruostumattomasta teräksestä valmistettuja.

Materiaalit

Käytössä oli pääasiassa teräs-, puu- ja luonnonkivimateriaaleja.

Maalattu puupinta toimi hyvin huollettavuuden vuoksi. Ruostumaton teräs on todettu kestäväksi ja huoltovapaaksi erityisesti kaiteiden käsijohteissa ja maahan kosketuksissa olevissa kalusteosissa. Ruostumatonta terästä käytettiin myös valaisinpylväiden koristeosana.

Valaisinpylväitä ja portaaleja toteutettiin sekä maalattuina että kuumasinkittyinä. Liikennemerkkien pylväät olivat maalattuja tai kuumasinkittyjä. Maalausta suositeltiin käytettäväksi kantakaupungin alueella.

Markkinoille oli tullut vastuullisesti tuotettuja, ympäristösertifioituja puumateriaaleja ja kyllästystapoja sekä kovapuulajeja ja uusiotuotteita, joiden käyttöä alettiin kokeilla esimerkiksi istuimissa ja laiturirakenteissa.

Värit

Kalusteiden pääväriksi linjattiin tumma harmaa RAL 7021 Black Grey. Värien käyttöä ohjeisti Kaupunkitilaohjeen väripaletti ja kalustekohtaiset kortit.

PÄÄLLYSTEET

Reunakivien materiaaliksi linjattiin koko kaupungissa luonnonkivi. Kantakaupungin alueella reunakivet olivat punasävyistä graniittia ja 300 mm leveät. Kantakaupungissa alettiin käyttämään uudestaan moniväristä sekaladottua nupukiveä historiallisesti arvokkaimpien alueiden ajoradoilla. Yleisilme oli punertava. Kaikki luonnonkivet kierrätettiin rakennuspaikalla, mikäli mahdollista. Ratkaisuissa ohjeistettiin toiminnallisuus, esteettömyys ja helppo kunnossapidettävyys. Päällysteiden käyttö ohjeistettiin Helsingin katutilojen tyyppipiirustuksissa.

2020–

KAUPUNKI-ILME

Kaupunkia kehitetään erityisesti kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen näkökulmista. Kestävää kaupunkiympäristöä ja kestäviä kulkumuotoja edistetään. Kävelylle luodaan viihtyisyyttä. Kaduille lisätään vihreyttä ja oleskelun paikkoja. Katutilojen yhteiskäyttöä eri toiminnoille kehitetään edelleen.

Kesäkatujen ja katukokeilujen kautta elävöitetään kaupunkia ja tutkitaan mahdollisia tulevaisuuden katutilojen ratkaisuja.

Liikkumisen mahdollisuuksia ja lähiluonnon saavutettavuutta ja houkuttelevuutta parannetaan rakentamalla kuntoportaita, pitkospuita, ulkokuntosaleja ja opastusta. Opastuksen isoja kokonaisuuksia valmistuu koko Keskuspuistoon alueelle ja rantareiteille.

2020 alusta lähtien suunnittelussa on alkanut korostua kiertotalous ja kestävän kaupunkirakentamisen ratkaisut, kuten luonnonkivien uudelleenkäyttö, kierrätyskasvualustat sekä monimuotoiset kaupunkiluonnon toteutukset ja hulevesien luonnonmukainen käsittely.

Asemaympäristöt

Asemien kokonaisvaltaisen kehittämisen kannalta koko asema-alue tulee käsitellä yhtenä toiminnallisena kokonaisuutena. Asema-alueeseen sisältyy asemarakennuksen tai katoksen lisäksi juna-asemilla raiteet ja matkustajalaiturit sekä asemaan liittyvillä bussiasemilla laiturialue ja näihin liittyvät matkustajapalvelut, kuten lipunmyyntipisteet. Asema-alueena käsitetään myös kulkuyhteydet asemaan liittyviin palveluihin: liityntäliikenne, taksi ja pysäköintialueet. Invalidiliitto suosittaa esteettömäksi myös reitit lähiympäristössä sijaitsevalle terveysasemalle ja apteekkiin.

Esteettömyys

Asema-alue on esteettömyyden erikoistason aluetta. Kulkuyhteyksinä junalle ja asemien toimintoihin johtavia väyliä koskevat esteettömästä rakentamisesta annetut rakentamistapaohjeet ja määräykset. Asemaympäristöjen esteettömyysmääräyksiä ja suosituksia löytyy kootusti sivustolta https://www.sujuva.info/

Opastus

Opastuksen tulee olla katkeamaton ja erottua selkeästi asemaympäristössä sijaitsevista mainoksista. Opastustaulut tulee aina toteuttaa kahdella tavalla: sekä kuvaan että tekstiin perustuen. Asemaympäristössä opastuksen tulee huomioida myös näkö- ja kuulovammaiset käyttäjät.

HKL on julkaissut metron opastusjärjestelmän suunnitteluohjeen, joka kokoaa suunnittelun tavoitteet, graafisen ilmeen ja tekniset määrittelyt yhteen ja toimii siten suunnittelun apuna niin HKL:lle itselleen kuin ohjeistoa tarvitseville yhteistyökumppaneille kuten HSL:lle tai metroasemiin liittyville kauppakeskuksille

Valaistus

Kaupunkikuvassa asema-alueesta muodostuu aukioiden ja aluetta rajaavien rakennusten avulla yksi kaupungin tärkeimmistä tiloista, jonka keskeisin rakennus joukkoliikenteen käyttäjän kannalta on asemarakennus. Aseman valaistuksen on sovelluttava kaupunkikuvallisesti muuhun kaupunkivalaistukseen, paikkaan ja kaupungin julkiskuvaan. Valaistuksen tehtävänä on antaa kulkijalle käsitys liikkumisympäristöstä sekä luoda tilaan miellyttävä ja turvallinen ilmapiiri. Kaunis ja kaikkina vuorokaudenaikoina toimiva asema ympäristöineen luo positiivista imagoa joukkoliikenteelle ja kaupungille.

Asema-ympäristöjen valaistuksesta on koostettu oma ohjekortti.

Esteetön valaistus

”Aseman ulkoalueiden valaistuksen tulee olla riittävä helpottamaan kulkemista ja korostamaan tasonvaihtoja, ovia ja sisäänkäyntejä. Esteettömien reittien valaistus on mukautettava matkustajan näkemisen tarpeeseen. Erityistä huomiota on kiinnitettävä tasonvaihtoihin, lipunmyyntitoimistoihin ja lipunmyyntiautomaatteihin, neuvontapisteisiin ja tiedotusnäyttöihin”. (Komission asetus (EU) N:0 1300/2014.)

JUNA-ASEMAT

Asemaluokittelussa henkilöliikenneasemat jaetaan kaukoliikenteen ja lähiliikenteen luokkiin, joilla on erilaiset palvelutasotavoitteet. Luokittelu on tehty vuonna 2009. Uudet tai kunnostettavat asemat tulee toteuttaa luokittelun ohjeiden mukaisesti.

Kaukoliikenteen asemaluokka 1: Matkakeskukset ja muut merkittävät risteysasemat

Helsinki. Matkakeskus, asemalla myös lähiliikennettä.

Pasila. Asemalla myös lähiliikennettä.

Lähiliikenteen luokka 1: Merkittävät vaihtoasemat

Oulunkylä, Malmi, Puistola, Huopalahti

Lähiliikenteen luokka 2: yli 1 000 matkustajaa vuorokaudessa välittävät asemat

Käpylä, Pukinmäki, Tapanila, Ilmala, Valimo, Pitäjänmäki, Pohjois-Haaga, Kannelmäki, Malminkartano

LINJA-AUTOASEMAT

Merkittävät vaihtoterminaalit:

Kamppi, Rautatientori, Elielinaukio, Hakaniemi, Herttoniemi, Itäkeskus, Malmi

Muut terminaalit:

Kontula, Mellunmäki, Puistola, Vuosaari

METROASEMAT

Merkittävät vaihtoterminaalit:

Kamppi, Rautatientori, Hakaniemi, Herttoniemi, Itäkeskus

Muut terminaalit:

Lauttasaari, Ruoholahti, Helsingin yliopisto, Sörnäinen, Kalasatama, Kulosaari, Siilitie, Puotila, Rastila, Vuosaari, Myllypuro, Kontula, Mellunmäki

RAITIOVAUNUTERMINAALIT

Helsingin raitiotieverkko on rakennettu yksinomaan Helsingin kaduille, eli se on perinteinen katuraitiotie. Helsingin raitiovaunut ovat erityisesti kantakaupungissa olennainen osa kaupunkikuvaa ja päivittäistä liikkumista.

HKL:n raitiovaunuvarikot:

HKL:llä on kolme raitiovaunuvarikkoa: Koskelassa, Töölössä ja Vallilassa. Raitiovaunut säilytetään ja huolletaan Töölön ja Koskelan varikoilla. Vallilassa tehdään myös isompia töitä kuten kolari- ja peruskorjauksia.

SATAMAT

Helsingin sataman satamanosat:

Eteläsatama, Katajanokan satama, Länsisatama

Huolto ja kunnossapito

Huolto- ja kunnossapitorajat on sovittava selkeästi sekä julkisten että yksityisten tilojen osalta ja ympäristön kunnossapito on toteutettava kaikkialla asemaympäristössä niin laadukkaasti, ettei käyttäjä havaitse hallintarajan vaihtumista tilassa. Asema-alueelle on laadittava valaistuksen huolto- ja kunnossapito-ohjelma, jolla eri osapuolten omat ohjeet yhtenäistetään alueelliseksi yleisohjeeksi.

Henkilöliikennepaikoilla Väylävirasto vastaa laitureista, kulkuyhteyksistä ja matkustajainformaatiosta. Suurimmat asemarakennukset ovat VR-Yhtymän omistuksessa.

Yhteyksistä juna-asemille vastaa Helsingin kaupunki. Liityntäpysäköinnistä vastaa kiinteistön omistaja eli Väylävirasto, VR-Yhtymä Oy tai kunta? Liityntäpysäköinti kaupungilla.

Asemaympäristöjen valaistus

Valaistuksen tehtävänä on antaa kulkijalle käsitys liikkumisympäristöstä sekä luoda tilaan miellyttävä ja turvallinen ilmapiiri. Kaunis ja kaikkina vuorokaudenaikoina toimiva asema ympäristöineen luo positiivista imagoa joukkoliikenteelle ja kaupungille. Kaupunkikuvassa asema-alueesta muodostuu aukioiden ja aluetta rajaavien rakennusten avulla yksi kaupungin tärkeimmistä tiloista, jonka keskeisin rakennus joukkoliikenteen käyttäjän kannalta on asemarakennus. Aseman valaistuksen on sovelluttava kaupunkikuvallisesti muuhun kaupunkivalaistukseen, paikkaan ja kaupungin julkiskuvaan.

Aseman on pimeälläkin välityttävä käyttäjälle julkisena, käytettävissä olevana tilana silloin, kun sen palvelut ovat käytettävissä. Rakennuksen julkisivun mainosvalaistus ei saa kilpailla pääsisäänkäynnin valaistuksen kanssa.

Esteetön valaistus

Asema-alueen ulkovalaistuksen tulee tukea kaupunkivalaistuksen liikenteellistä hierarkiaa heikkonäköisten tarpeet huomioiden. Asema-alueen ja lähiympäristön valaistuksen tulee liittyä toisiinsa ilman jyrkkiä, äkkinäisiä valaistustasojen vaihteluja. Valaistuksen tulee olla häikäisemätön. Pimeitä alueita tai nurkkauksia ei saa olla. Laiturialue katoksineen ja odotustiloineen tulee aina valaista hyvin. Pysäköintialueet valaistaan häikäisemättömästi ja hillitysti.

Aseman ja sen edusalueiden valaistuksen on oltava eurooppalaisten tai kansallisten määräysten mukainen. Jos asemarakennusta ei ole, laiturikatosten tai muiden odotustilojen merkitystä on korostettava ympäristöä kirkkaammalla valaistuksella. Esteettömään valaistussuunnitteluun liittyvät määräykset ja ohjeet on kuvattu useassa eri lähteessä, jotka määrittävät asema-alueen eri kohtia. Jotta valaistus toteutuu ohjaavana, valaistustasoiltaan tasapainoisena kokonaisuutena, on eri lähteiden tieto huomioitava suunnittelussa. Ylläolevaan kaaviokuvaan ja listaan on yhdistetty lähteiden tiedot.

Asemarakennuksen sisällä sisäänkäynniltä laiturille kulkeva esteetön reitti, määräys: vähintään 100 luksia
Pääsisäänkäynnin, portaiden ja luiskien päädyt, määräys: vähintään 100 luksia. Jos tämän saavuttamiseen tarvitaan päivällä keinovalaistusta, valaistuksen on oltava vähintään 40 luksia korkeampi kuin ympäröivä valaistus, ja sen värilämpötilan on oltava kylmempi. (Komission asetus (EU) N:0 1300/2014.) Lasijulkisivussa sijaitsevan sisäänkäynnin tulee erottua muusta julkisivusta oviaukkoa ympäröivän kehyskontrastin avulla.
Liukuportaiden poistumistaso, suositus: 300 luksia.
Matkustajalaiturit ja muut matkustaja-alueet, määräykset:
- kaukoliikenne 1 keskimääräinen valaistustaso 100 luksia
- lähiliikenne 1 keskimääräinen valaistustaso 100 luksia
- lähiliikenne 2 keskimääräinen valaistustaso 50 luksia
Muut asema-alueen reitit, suositus: 30–50 luksia. Tasoeroissa, suojatiellä ja muissa huomiota vaativissa paikoissa suositellaan pinnoitteissa 50 % kontrastieroa. (Rato 16)
Alikulut ja vastaavat paikat, joita ei luokitella sisätiloiksi ja joissa ei ole luonnonvaloa, suositus: noin 100 luksia
Aseman sisätilat, määräys: 100 luksia. Jos yksityiskohtaisten tietojen lukemiseen tarvitaan keinovalaistusta, tällaiset paikat on korostettava valaistuksella, joka on vähintään 15 luksia korkeampi kuin viereisillä alueilla. Tällaisen lisävalaistuksen värilämpötilan on myös oltava erilainen kuin viereisillä alueilla.
Matkustajalaiturilla sijaitseva pysäkkikatos, suositus: 30–50 luksia ympäröivää laituria kirkkaampi yleisvalaistus. Tilassa mahdollisesti olevien aikataulujen ja muiden tiedotteiden osalta on valaistuksen oltava vähintään 15 luksia korkeampi ja eri värilämpötilaa kuin viereisillä alueilla.

Julkisen kaupunkitilan valaistusperiaatteet

Pimeän ajan kaupunki saattaa näyttäytyä hyvinkin erilaisena päivisin koettavaan kaupunkiin verrattuna. Valaistuksella lisätään turvallisuutta ja viihtyisyyttä, rajataan tilaa, luodaan tunnelmia, mahdollistetaan toimintoja sekä nostetaan esiin yksityiskohtia ja rakennuksia. Kaupunkivalaistuksella voidaan vahvistaa valoisan ajan kaupunkikuvaa tai luoda siitä poikkeava, erilainen pimeän ajan tunnelma.

Valaistuksen tehtävät ja tavoitteet

Helsingin ulkovalaistuksen tavoitteena on liikkumisen ja orientoinnin helpottaminen sekä turvallisuuden parantaminen kaupungin julkisilla alueilla. Valaistuksen tarkoituksena on liikenneturvallisuuden lisäksi parantaa yleistä turvallisuuden tunnetta, esteettömyyttä sekä viihtyisyyttä.

Kaupungin imagoa, elämyksellisyyttä ja vetovoimaa luodaan myös valaistuksen avulla. Kaupunkitilan valaistuksen tulee olla kaupunkikuvallisesti ja toiminnallisesti korkeatasoista, ympäristöön ja arkkitehtuuriin sopivaa.

Kaikessa valaistuksen suunnittelussa huomioidaan kestävyys ja energiatehokkuus. Häiriövalo sekä häikäisy pyritään minimoimaan. Valo rajataan ja suunnataan haluttuun kohteeseen ja määritetään ympäristökokonaisuuteen sopiva valoteho. Tarpeettoman valon suuntautumista taivaalle, asuntoihin tai luonnonympäristöön vältetään.

Esteettömien reittien valaistuksen tulee olla katkeamaton, hyvin ympäristön värejä toistava ja riittävän tehokas turvalliseen liikkumiseen.

Yleisesti voidaan todeta, että laadukkaan valaistuksen perusvaatimuksia ovat riittävä valaistusvoimakkuus, tehokas häikäisysuojaus, harkitut pintakirkkaus- eli luminanssisuhteet, oikea valon suuntaus ja sopivat valon väriominaisuudet.

Valaistavat alueet ja kohteet

Kaikki Helsingin kaupungin liikenneväylät, torit, aukiot ja puistot valaistaan, ellei hankekohtaisesti ole toisin todettu. Puistoissa valaistaan tärkeät ja usein talvikunnossapidossa olevat puistokäytävät, leikkialueet sekä pelikentät ja pelialueet. Koira-aitausten, frisbeegolfväylien ja skeittipuistojen valaistuksessa noudatetaan laadittuja Helsingin kaupungin ulkovalaistuksen linjauksia ja valaistustarpeet määritellään hankekohtaisesti.

Valaistuksen suunnittelua ohjaavat asiakirjat

Ulkovalaistuksen suunnittelua ohjaavista asiakirjoista olennaisin on ulkovalaistuksen suunnitteluohje. Kaduille ja kevyen liikenteen väylille määritetyt valaistusluokat toimivat valaistuslaskennan pohjana ja ne löytyvät Helsingin kaupungin Karttapalvelusta kohdasta Ulkovalaistus / Valaistusluokat.

Häiriövalon hallinnan kannalta tulisi lisäksi noudattaa eri alueille määritettyjä E-alueluokkia, jotka määrittävät raja-arvot ylöspäin taivaalle sekä ikkunoihin suuntautuvalle valolle. Katso lisätietoa suunnitteluohjeesta.

Ranta-alueille on tehty erilliset valaistusperiaatteet ja ohjeistus on laadittu hyödynnettäväksi rantojen tarkemman suunnittelun vaiheissa. Lintuturvallinen rakentaminen -ohje linjaa rakennusten ulkopintojen valaistusperiaatteita.

Visuaaliset laatumääritykset

Kaupunkitiloihin suositeltavat pylväsmallit ja -korkeudet ja yleiset laatuvaatimukset kuvataan Helsingin ulkovalaistuksen suunnitteluohjeessa. Pylväiden perusmallit on esitetty kaupunkitilaohjeen kohdassa Kaupunkikalustemallisto / I Pylväät ja portaalit.

Valaisintuotteen muodon tulee olla hillitty ja yksityiskohdiltaan viimeistelty, katso pylväs- ja riippuvalaisinten muotomääritykset.

Pylväiden väri on yleisesti Helsingin pääväri RAL 7021, Black Grey. Lisäksi käytetään sävyä RAL 7038 Agate grey. Historiallisissa kohteissa valaisinpylvään ja valaisimien väri on RAL 9011, Graphite Black. Aluekohtaisissa yleissuunnitelmissa määritetään mahdolliset muut valaisinkalusteiden värisävyt. Alueelliset kadunkalusteiden päävärit löytyvät Helsingin Karttapalvelusta: Kaupunkitilaohje / Alueelliset päävärit.

Käytettävän valon värilämpötilaksi on määritelty lämmin valkoinen 3000K värintoistoindeksin ollessa yleensä ≥ 70. Samaa värilämpötilaa käytetään alueen tai katuosuuden kaikissa valaisimissa. Katso poikkeavat määritykset muun muassa ranta-alueille ja ulkokentille valaistuksen suunnitteluohjeesta.

Tekniset laatumääritykset

Valaistusasennusten tekniset laatuvaatimukset on esitetty Helsingin kaupungin ulkovalaistuksen yleiset laatuvaatimukset -asiakirjassa. Valaisinten osalta katso erillinen Ledivalaisimien laatuvaatimukset -asiakirja.

Energiansäästön vuoksi valaistuksissa käytetään ohjausta, jonka avulla valaistus himmennetään yöaikaan. Ohjeet eri kohteiden ohjaukseen on esitetty ulkovalaistuksen suunnitteluohjeessa.

Maahan asennettavia valaisimia ei käytetä. Valaisimia, liitäntälaitteita tai kytkentäluukkuja ei tule sijoittaa alle 2,8 metrin korkeudelle meren pinnan tasosta (ellei kyseessä ole pienjänniteasennukset).

Mainoslaitteiden osalta tulee tarkistaa rakennusvalvonnan ohjeista sijoitteluperiaatteet sekä vaatiiko laitteen sijoittaminen toimenpideluvan. Mainosnäyttöjen ja valomainosten pintakirkkauden enimmäismäärät on kerrottu Mainoslaitteet rakennuksissa ja tonteilla -ohjeessa.

Valaisinpylväät

Helsingissä käytetään maalattuja tai sinkkipintaisia valaisinpylväitä. Maalattuja valaisinpylväitä ja -varsia käytetään silloin, kun ne muodostavat muiden katukalusteiden kanssa alueellisen kokonaisuuden tai alueen laatutaso sitä edellyttää. Muulloin voidaan perustelluista syistä käyttää kuumasinkittyjä valaisinpylväitä ja -varsia. Raitiotien ja valaistuksen yhteiskäyttöpylväiden ja niiden perustusten tyyppi määritellään aina yhteistyössä Pääkaupunkiseudun Kaupunkiliikenne Oy:n kanssa.

Valaistuksen asennuskorkeus ja ripustustapa valitaan ottaen huomioon katuluokat, katujen poikkileikkaukset, rakennetun alueen ympäristön ominaisuudet, arkkitehtuuri, istutukset ja katualueiden rajat. Valaisimet sijoitetaan ensisijaisesti yhteen pylväsjonoon, yhteen riviin kadun reunaan tai keskelle katua. Jos on käytettävä kaksirivistä reunasijoitusta, valaisinpylväät sijoitetaan vastakkain toisiinsa nähden. Pääväylien yhteydessä olevat jalankulku- ja pyörätiet pyritään ensisijaisesti valaisemaan pääväylän valaisimilla. Jos jalankulku- ja pyörätie tarvitsee valaistukseen erillisen pylväsasennuksen, käytetään yksirivistä reunasijoitusta ja varrettomia pylväitä. Ohjeelliset pylväskorkeudet on esitetty ulkovalaistuksen suunnitteluohjeessa.

Helsingin omat pylväs- ja valaisinvarsimallit on esitelty: Kaupunkikalustemallisto / I Pylväät ja portaalit