Sille, joka osaa tarkkailla ympäristöään ja tunnistaa kasvit, Helsingin kasvillisuus kertoo kaupungin pitkää kulttuurihistoriaa. Helsingin kasvistoon ovat jättäneet jälkeensä niin merenkulku, maanviljely, kaupankäynti ja kartanot kuin käydyt sodat, linnoitukset, maaliikenne ja teollisuus. Monet Helsinkiläisen luonnon kasveista ilmentävät ihmisen toimintaa.
1700-luku
Helsingin kasvien muodostaman kaupunkikuvan vanhimmat kerrostumat ovat Ruotsin vallan ajalta, 1700-luvulta, jolloin puutarhanhoito ja puistot alkoivat merkittävästi kehittyä meilläkin. Puutarhakasveja tuotiin emomaasta Ruotsista.
Tunnetuin aikakauden kasvi on violettikukkainen pihasyreeni, joka on yhä merkittävä osa Viaporin, nykyisen Suomenlinnan, linnoitusalueen ilmettä ja yleinen vanhoissa puistoissa ja pihoilla. Viaporia tiedetään kaunistetun myös orapihlajia, vaahteroita ja pihlajia istuttamalla, leikatuin pensasaidoin sekä kukkakylvöksin. Aikakaudella yhdisteltiin vanhempaa ruutusommittelua ja ajanjakson loppupuolella muotiin tullutta polveilevaa maisematyyliä. Puukujanteet osoittivat tien korkeaa hierarkkista asemaa jo tällöin.
1800-luku ja 1900-luvun alkuvuodet
Asemakaavoitustyön tuloksena autonomisen Suomen uuden pääkaupungin, Helsingin, keskustan puistoilla, puistokaduilla ja puuriveillä muodostettiin vehreää kaupunkikuvaa, joka paransi paloturvallisuutta.
Maisemapuistot sijoittuivat hienoille paikoille meren tai merenlahtien äärelle. Kaupunkipuistoihin kuuluivat suoraviivaiset promenadit ja niihin liittyvät kaartelevat käytävät, joiden katseenvangitsijoiksi sijoitettiin yksittäin tai pieninä ryhminä eksoottisia kasveja sekä loistokkaat, geometrisistä kuvioista muodostuvat kausi-istutukset. Kaisaniemenpuisto, Esplanadi, Tähtitorninvuori ja Katajanokanpuisto ovat aikakauden puistoja. Rinnalleen promenadipuistot saivat 1800-luvun lopussa yksinkertaisemmat, työväestön virkistäytymiseen tarkoitetut kansanpuistot, kuten Seurasaaren, Korkeasaaren, Mustikkamaan ja Pihlajasaaren.
1800-luvun yksityiset kartano- ja huvilapuutarhat rakentuivat usein geometrisesti sommitellusta lähiympäristöstä, joka liittyi romanttiseen maisematyyliseen promenadipuistoon. Tänä päivänä nämäkin puistot ovat julkista kaupunkitilaa.
Venäjän vallan vaikutus näkyi käytetyssä kasvilajistossa. Luonnonvaraisten kasvien lisäksi istutettiin usein Pietarista tai Baltiasta ja Saksasta tuotuja kasveja, kuten poppeleita, salavia, lehtikuusia, siperianpihtaa, kuusamia tai tataarivaahteraa. Herttoniemen ja Tullisaaren kartanopuistot ovat 1800-luvun puistoja. 1900-luvun vaihde oli myös puulajiharrastuksen kulta-aikaa, mistä muistuttaa Niskalan arboretum.
Vuosisadan loppupuolella Helsinki sai Ruotsista ensimmäisen kaupunginpuutarhurinsa, Svante Olssonin (kaupunginpuutarhuri 1889 – 1924).
1910 – 1930-luku
Maisemapuistot saivat yhä vahvemmin rinnalleen arkkitehtonisen tyylin mukaisesti sommiteltuja, yksilöllisesti muotoiltuja rakenteita ja taidetta sisältäviä puistoja ja puutarhoja. Leikatut pensasaidat ja muotoon leikatut puut kehystivät kukkivia istutusalueita, joiden kasvivalintoja ei osoitettu ennakkoon suunnitelmissa. Monivuotisten kukkien, perennojen, valikoima oli ajanjaksolla suurimmillaan.
Eiranpuisto, Engelinaukio ja Helsingin kaupungin Talvipuutarha ovat esimerkkejä arkkitehtonisen tyylin puistosta.
Puutarhakaupunkiaatteen tavoitteena oli sosiaalisesti kestävä asuminen, jossa kaikilla on yhteys vihreään piha-alueeseen, virkistäviin viheralueisiin ja mahdollisuus kaupunkiviljelyyn. Puu-Käpylä 1920-luvulta toteutti puutarhakaupungin periaatteita. Myös siirtolapuutarha-aate eli voimakkaana. Siirtolapuutarhojen suunnittelussa noudatettiin aluksi arkkitehtonista, geometrista muotokieltä, kuten Kumpulan siirtolapuutarhassa, mutta 1930-luvulla siirtolapuutarhojen suunnittelussa alettiin painottaa toiminnallisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta.
Itsenäisen Suomen alkuvuosien puistosuunnittelussa toimintojen kehittäminen oli ajankohtaista. Puistoihin sijoitettiin urheilu- ja pelikenttiä. Topeliuksen puisto Töölössä on yhdistelmä arkkitehtonista ja vapaamuotoisempaa puistosuunnittelua 1930-luvulta. Väinölänpuisto Käpylässä ilmentää 1930-luvun klassistista ajattelua.
1940 -1950-luku
Arkkitehtoninen tyyli alkoi 1930-luvun loppupuolella väistyä funktionalismin tieltä. Kasvavan kaupungin uudet alueet sijoitetiin metsämaastoon avoimin korttelirakentein ja maastonmuotoja myötäillen. Nurmikosta tuli aikaisempaa tärkeämpi ja näkyvämpi osa puistoa. Kasvien käyttö oli taloudellista, ja oleva kasvillisuus ja luonto muodostivat puiston lähtökohdan. Liuskekivi oli suosittu materiaali 1940- ja 50-luvun puistossa ja pihoilla.
Vuonna 1946 puutarha-arkkitehti Bengt Schalinista tuli kaupunginpuutarhuri vuoteen 1957 saakka. Syvällisesti kasveja tunteva Schalin sommitteli ilman piirrettyjä suunnitelmia yksilöllisiä kauniita, kukkivia puita ja pensaita puistoihin ja kiinnitti huomiota kasvien syysväritykseen. Kasvien käyttö oli monipuolista ja kokeilevaa, ja monet kasvit olivat omia jalosteita. Näistä kasveista osa on otettu myöhemmin talteen Suomen kansalliseen kasvigeenivarakokoelmaan ja monista on tullut FinE-kasveja eli suomalaisia eliittikasveja. Schalinin kädenjälki näkyy erityisen hyvin 1950-luvulla toteutuneissa Herttoniemen Mäyräpuistossa, Ruskeasuon Kiskonpuistossa ja Maunulan Sorsapuistossa.
1960 – 1970-luku
Lähiöiden metsäkaupungeissa luonnonmaisema oli myös puistosuunnittelun kantava teema. Puutarhasuunnittelusta siirryttiin maisemasuunnitteluun. 1950-luvun säästeliäästä, mutta monipuolisesta ja pienipiirteisestä kasvien käytöstä siirryttiin kohti suurimittakaavaisia yksilajisia massaistutuksia, joissa istutuksen muoto maisemassa oli pääasia ja kasvilajin merkitys vähäinen. Myös havupensaita käytettiin yksilajisina massaistutuksina. Nurmikkopinta-alat kasvoivat
Kasvivalikoima supistui ollen 1970-luvun loppupuolella pienimmillään. Kasvien tuonti Keski-Euroopasta lisääntyi voimakkaasti, ja ilmastollisesti sopimattomat kasvikannat olivat arkipäivää. Hortonomi Pekka Jyränkö toimi kaupunginpuutarhurina vuosina 1975 – 1995 käynnistäen monet kehityshankkeet, kuten puisto- ja katupuutuotannon kehittämisen, kestävien kasvikantojen tutkimisen ja Helsingin kasviperinteen kartoituksen.
Monimuotoinen Lenininpuisto rakennettiin puutarhanäyttelyalueeksi vuonna 1961. Siltamäen aluepuisto on 1970-luvun hengen mukainen, avoin, kumpuileva, kasvilajistoltaan suppea maisemapuisto. Yliopiston alppiruusujalosteiden testausalueesta lähti kehittymään Alppiruusupuisto Haagassa.
1980 – 1990
Tiivistyvässä kaupunkirakenteessa kasvillisuusmassoilla pyrittiin erottelemaan ja rajaamaan alueiden toimintoja, mutta myös lisäämään viihtyisyyttä. Kasvillisuudelta toivottiin nopeaa kehittymistä ja yhdenmukaisuutta. Katupuilta edellytettiin yksilajisuutta, yhtenäisyyttä ja suorarunkoisuutta. Kasvavien liikenneväylien reunoja verhoiltiin yleisesti laajoilla yksilajisilla pensasistutuksilla. Kasvivalikoima oli edelleen riippuvaista keskieurooppalaisesta tarjonnasta, mutta tietoisuus kasvin alkuperän ja lajikkeen merkityksestä alkoi kasvaa.
Kunnossapidon koneellistaminen, nurmikonleikkuun sujuvuus ja pensasmassojen hoito alasleikkaamalla ohjasivat sommittelua ja kasvivalintoja. Maanalaisen infrastruktuurin lisääntyminen karsi erityisesti puiden käyttöä. Rajatut kasvualustat ja kansi-istutukset yleistyivät. Kapealatvuksiset puut olivat usein ratkaisu suppeassa katutilassa. Länsi-Pasilan, Lassilan ja Malminkartanon viheralueet edustavat 1980-lukua.
Kartanopuistoja kunnostettiin laajamittaisesti 1990-luvun aikana ja kartanopuistojen alkuperäistä kasvimateriaalia pelastettiin. Viimeinen kaupunginpuutarhurin nimikkeellä toimiva puistotoimen johtaja oli vuosina 1996 – 2003 metsänhoitaja Eeva Kuuluvainen.
2000-luku
2000-luvun loppupuolella Helsingin kaupunki laati useita kasvien käytön linjauksia, kuten Kausikasvien käytön linjaus vuonna 2006, Kasvien käytön linjaus vuonna 2009 ja Kaupunkikasviopas 2010. Näissä linjauksissa esitettiin kasvivalikoiman monipuolistamista. Inspiraatiota runsaampaan kukkivien, monivuotisten perennojen käyttöön haettiin etenkin naapurimaasta Ruotsista. Uutta, monipuolista kasvien käyttöä edusti Vesalan Aarrepuisto.
Maailmanlaajuisten ympäristöongelmien ratkaiseminen kohosi kymmenluvulta lähtien vahvasti kaupunkisuunnittelua ohjaavaksi teemaksi. Kritiikki kaupunkivihreän yksipuolisuuteen alkoi voimistua, ja vaatimukset lajiston monipuolistamiseksi lisääntyä. Kaduille toivottiin uusia puulajeja ja monilajisia puurivejä.
Ilmastonmuutokseen sopeutuminen edellytti uusia puistoihin sijoitettavia viherrakenteita – hulevesialtaita. Nurmikoita alettiin monin paikoin muuttaa niityiksi. Helsingin kaupunki laati kaupunkipuulinjauksen, viherkattolinjauksen ja luonnon monimuotoisuuden LUMO-ohjelman.
Uutta monitoiminnallisuutta edustavia puistoja olivat Vuosaarenhuippu, Töölönlahden puisto, Alakivenpuisto Myllypurossa, Arabianrannan rantapuistot ja Hyväntoivonpuisto Jätkäsaaressa.