1800–1900
KAUPUNKI-ILME
Luonnonkivipäällysteet ja -rakenteet ovat oleellinen osa Helsingin kantakaupungin katukuvaa ja aluetta kutsutaan usein Kivikaupunkialueeksi. Rakennuskivi on saatu pääosin kaupungin ja sen lähisaarten kallioista, joille ovat luonteenomaisia punamustajuovikkaat graniitit. Luonnonkiveä on käytetty katupäällysteissä ja rakenteissa, reunakivissä, portaissa, tukimuureissa sekä rakennusten sokkeleissa ym. katuun liittyvissä rakenteissa. Kivimateriaalin värien rikkaudesta ja kuvioinnista johtuen Helsingin vanhat luonnonkivipäällysteet ia -rakenteet ovat poikkeuksellisen kauniita ja omaleimaisia. (Kivi-Helsinki-raportti 2001).
Tontteihin rajautuvien katualueiden toteuttaminen ja ylläpito oli tontinomistajien vastuulla. Katu rakennuksen edustalla voitiin päällystää rakennukseen sopivaan tyyliin.
PÄÄLLYSTEET
Suomessa annettiin ensimmäiset määräykset katujen kiveämisestä jo 1600-luvun alussa, mutta katujen päällystäminen aloitettiin suomalaisissa kaupungeissa toden teolla vasta 1800-luvulla. Kiveäminen alkoi Senaatintorilta ja Kauppatorin alueilta 1820–1830-luvuilla. Helsingin katupäällysteenä käytettiin 1890-luvun alkuun asti yksinomaan kenttäkiveä ts. mukulakiveä.
Seuraavien kappaleiden tekstit ovat Helsingin rakennusviraston selvityksestä: Torikorttelit, Katu- ja torialueiden päällysteet, rakennushistorian selvitys 2011:2.
1800-luvun lopulla Tukholmasta, Berliinistä ja Pariisista haettiin esikuvia uusien katujen rakentamisen päällystämisen ratkaisuiksi. Aihetta käsiteltiin sekä tekniikan alan julkaisuissa että kaupunginvaltuuston, rahatoimiston ja rakennuskonttorin asiakirjoissa. Vuonna 1889 kaupungininsinööri Otto Ehrström matkusti Tukholmaan hankkimaan tietoa siellä käytetyistä nupukiven valmistustustavoista ja käytöstä. Tukholman katutoimen työpäällikkö Otto Fröman laati Ehrströmin pyynnöstä katukiveyksen mitoitusta, asennustapoja, rakennustekniikkaa ja kustannuksia käsittelevän seikkaperäisen raportin, joka julkaistiin aikakausilehdessä Tekniska Föreningens i Finland förhandlingar. Frömanin ohjeiden pohjalta rahatoimikamari päätti määritellä kaupungin töissä käytettävät kivityypit. Nämä nykypäiviin asti käytetyt mallit noudattavat melko tarkasti Tukholman esikuvia.
Tärkeimpien katujen jalkakäytäviä alettiin 1800-luvun kuluessa päällystää isokokoisilla, järeillä kivilaatoilla. Senaatti määräsi lääninkuvernöörin välityksellä, että kaikki Helsingin 1. – 3. kaupunginosan jalkakäytävät oli päällystettävä rakennusjärjestystä noudattaen. Maistraatti antoi vuonna 1879 kaupungininsinööri Reuterille ja kunnallisraatimies Salinille tehtäväksi laatia ehdotus siitä, mitkä jalkakäytävät tulisi päällystää kalkkikivilaatoilla tai muotoillulla harmaakivellä (tuktad gråsten) eli nupukivellä. Suunnitelmaa alettiin toteuttaa heti 1880-luvun alussa. Katukivistä oli usein suoranaista pulaa ja niitä jouduttiin tuomaan jopa Viipurista asti. Kauppatorin nupukivistä suurin osa valmistettiin Utternin saarella ja Helsingin pitäjän Rastbölessä (Rastila). (kuva opaskartasta 1909)
Tavoiteltua helppokulkuisuutta ja tasaisuutta mahdollisti kuitenkin vasta asfaltin käyttöönotto. Jalkakäytävien asfaltointi aloitettiin 1880-luvulla. Asfaltin puolestapuhujana toimi insinööri, asfalttiteknikko Richard Hindström. Hän totesi vuonna 1892, että asfaltti oli yleistynyt jalkakäytävien päällysteenä varsinkin kuluneen viiden vuoden aikana, ja että Helsingissä oli jo 10 km asfalttipäällysteistä jalkakäytävää. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa asfaltilla päällystetty, graniittireunakivellä rajattu jalkakäytävä ja nupukivellä kivetty katu vakiintuivat tunnusomaiseksi yhdistelmäksi Helsingin kaupunkikuvassa.
Maaliskuussa 1900 kaupungininsinööri Gabriel Idström esitelmöi katujen päällysteistä. Avainkäsitteitä olivat Idströmin mukaan tekniikka, hygienia ja talous. Hän arvioi eri päällystetyyppejä ja esitti mm. nupukiveyksen käyttöiäksi 20 – 25 vuotta. Luonnollisesta asfaltista valmistettu ns. asfalt comprimé, tiivistetty asfaltti, oli Idströmin mukaan nopeasti syrjäyttämässä muita päällysteitä. Idström vertaili artikkelissaan Berliiniä, jossa 70 % katujen kokonaisalasta oli päällystetty ensiluokkaisilla materiaaleilla, asfaltilla ja nupukivellä, ja Helsinkiä, jossa ainoastaan 2,7 % katujen kokonaisalasta oli vielä päällystetty nupukivillä.
1900–1920
KAUPUNKI-ILME
Vuosisadan alussa asemakaavan merkitys kaupunkirakenteen muovaajana korostui. Korttelit, kadut, aukiot ja puistot suunniteltiin arkkitehtonisiksi kokonaisuuksiksi. Rakennusten julkisivuarkkitehtuuria leimasivat kertaustyylit. Koristelussa käytettiin klassismin ja gotiikan aiheita – yleisempi nimitys aikakauden arkkitehtuurille on uusrenessanssi. Kerrostalot muistuttivat mittasuhteiltaan ja koristeluiltaan italialaisia 1400-luvun renessanssipalatseja. Julkisivuväritys vaihteli yksivärisestä hyvinkin monivärisiin ratkaisuihin.
Samaan aikaan rakennettujen jugendtalojen tyylissä sekoittuivat jugend ja klassismi. Julkisivumateriaaleina käytettiin luonnonkiveä, vuolukiveä ja karkeaa rappausta. Julkisivujen värisävy oli tumma ja listat vaaleammat. Värisävyt olivat maanläheisiä.
Kalusteille asetettiin erittäin korkeat laatuvaatimukset. Teknistä ja esteettistä laatua ja kaupunkikuvallista kokonaisuutta valvottiin tarkoin maistraatin toimesta. Kalusteiden muodot noudattivat selvästi oman aikakautensa ihanteita. Edustavimmissa puistoissa puistokalusteet, kuten penkit, kaasuvalaisimet ja metalliaidat, muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden.
KALUSTEIDEN MUOTOPIIRTEET
Kalusteissa toteutettiin klassisiin muotorakenteisiin, symmetriaan ja kasvimaailmasta otettuihin esikuviin perustuvia, selkeitä perusmuotoja. Kalusteita koristivat rikkaat, luonnosta haetut rakenne- ja koristeaiheet. Alhaalta ylöspäin kevenevä perusmuoto, josta eräänä esimerkkinä on valaisinpylväiden paksut koristeelliset jalustaosat, oli tyypillinen. 1800-luvun lopulla kalusteisiin tuotiin koristeelliset katto- ja pääteosat. Mainostorneissa oli koristeellinen katto ja aitapylväiden päissä sipulimainen tai silmumainen pääteosa luonnon esikuvien mukaan.
Kalusteet olivat tärkeitä puistoarkkitehtuuriin kuuluvia elementtejä. Puistoihin valittiin usein oma penkkimallinsa, jolla korostettiin puistojen erilaista luonnetta ja arvoa. Kalustemalleina käytettiin ulkomailta tuotettuja malleja. Materiaaleina olivat pääsääntöisesti tako- tai valurauta, josta valmistettiin metallirunko, sekä puu, jota käytettiin penkkien istuimien rimoissa. Takorautaiset tuotteet olivat siroja ja valurautaiset raskaampia runsaine koristeluineen.
Kalusteet sijoitettiin huolellisesti. Esimerkiksi lyhtypylväistä muodostui tärkeitä arkkitehtonisia tilaelementtejä, jotka jäsensivät ja rikastuttivat julkisia katu-, tori- ja puistoalueita.
Materiaalit
Materiaalit ja valmistustekniikat alistettiin palvelemaan kunkin aikakauden esteettisiä päämääriä. Metalli korvasi puun aitojen ja lyhtypylväiden materiaalina jo 1800-luvun lopulta lähtien. Valu- ja takoraudasta toteutettiin hyvin monimutkaisia koristeaiheita. Osa näistä kestävistä materiaaleista valmistetuista kalusteista on edelleen käytössä.
Puuta käytettiin kioskien rakennusaineena, aitamateriaalina ja penkkien istuinosissa. Puuosat olivat pinnaltaan tavallisesti maalattuja ja joskus myös lakattuja. Ainoastaan sähkö- ja puhelinpylväät oli käsitelty kyllästysaineella.
Värit
Kalustetuotteissa puuosat olivat vaaleita ja metalliosat tummia, pl. koivunjalkapenkki. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vaaleiden värien ja etenkin vaalean harmaan käyttö yleistyi metallikalusteissa, aidoissa, kaiteissa ja valaisinpylväissä. Kioskien ja muiden kevyiden rakennelmien muodot noudattivat oman aikansa arkkitehtuurille ominaista muotokieltä ja siten myös väritystä.
PÄÄLLYSTEET
Helsingin kallioperä on punamustakirjavaa graniittia, jossa juovat ovat gneissiä. Omasta kallioperästä saatua kiveä on käytetty suuressa määrin rakentamisessa päällystekivien ohella katujen ja puistojen rakenteissa, tukimuureissa, reunatuissa, portaissa sekä rakennusten sokkeleissa. Tämä yhdistettynä kallioperän näkymiseen kallioleikkauksissa ja avokalliolla yhtenäistää katukuvaa koko kantakaupungin rakennetussa ympäristössä.
Kulkupintana tasaisemman, käsin hakatun nupukiven käyttö yleistyi 1900-luvun alkukymmeninä. Samaan aikaan katujen kuivatukseen alettiin kiinnittää entistä suurempaa huomiota ja viemäriverkostoa kehitettiin. Katu- ja torialueilla oli käytössä kadun poikkisuuntainen tiililadonta ja sadevesikouruina reunakiven suuntaiset nupukivet. Jalkakäytävät erotettiin ajoradasta korotetulla reunakivellä. Kadut olivat muodoltaan keskeltä reunoille kallistettuja. Sadevedet johdettiin reunakiviä pitkin katujen kulmiin sijoitettuihin sadevesikaivoihin.
Ensimmäiset nupukiveykset toteutettiin Hallituskadun torinosuudella, Nikolainkadulla ja Aleksanterinkadulla sekä Senaatintorin eteläpuolella Unioninkadulla, Katariinankadulla ja Sofiankadulla.
1920–1940
KAUPUNKI-ILME
Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen pulakausi väistyi vasta 1920-luvulla. Vanhoja kaupunginosia täydennettiin runsaasti ja puutalot saivat antaa tilaa uusille tiilitaloille. Puistoja ja vehreitä sisäpihoja korostettiin.
Kaupunkikuvassa pyrittiin yhtenäisyyteen muurimaisten talorivien ja suurpihakorttelien avulla. Julkisivuissa esiintyy yksinkertaistettuja klassisia koristeaiheita. 1930-luvun funktionalismi toi kaupunkikuvaan sileäksi rapatut, hillitysti koristellut julkisivut. Ikkunarytmi on hillityn säännöllinen ja tasakokoisiin ruutuihin jaettu. Vaihtelua julkisivuihin tuovat pyöreäkulmaiset funkisparvekkeet, joiden kaidemateriaalina olivat teräsputket ja -levyt. Ranskalaisissa parvekkeissa oli ohuesta terästangosta tehdyt kaiteet. 1930-luvulla metsäkaupungin kehittely aloitettiin, rakennetun alueen ulkoinen rajaus pehmeni ja umpikorttelit avattiin. Puistojen suunnittelussa siirryttiin esteettisistä periaatteista kohti toiminnallisia periaatteita.
Kaupunkikalusteiden sijoittelua alkoivat liikenteen, sähkön ja vesihuollon kehittyessä määrittää tekniset vaatimukset.
Aikakautta edelleen edustavia asuinalueita ovat Etu-Töölö, Vallila, Kallio, Alppiharju, Käpylä ja Kumpula.
KALUSTEIDEN MUOTOPIIRTEET
Vanhat penkkityypit säilyttivät asemansa edelleen. 1930–1940-luvuilla penkit saivat rinnalleen roskakorit. Uudet kalusteet alkoivat muuttua yksinkertaisemmiksi funktionalismin tyylipiirteisiin sopien. Myös valurautatuotteet alkoivat muuttua yksinkertaisemmiksi. Sähkön käyttö yleistyi katuvalaistuksessa ja liikenteessä, ja tämän myötä kalusteiden muotoilu alkoi muuttua teknisempään suuntaan. Mainoslaitteiden, sähkönjakeluun liittyvien kaappien ja tornien sekä liikenteen opasviitoituksen ulkomuoto yksinkertaistui, ja koristeellisuutta oli niukasti. Tuotteet pysyivät muodoltaan sopusuhtaisina, ja detaljointi oli huolellista.
Aikakauden uusia kalusteita olivat Helsingin historiallinen katuvalaisinmallisto, Y-valaisimet. Malliston on suunnitellut Helsingin Energialla työskennellyt suunnittelija ilmeisesti kansainvälistä valaisinmallia mukaillen. Valaisimen rungon materiaali on kuparia ja alaosa lasia. Kupari oli aikansa koristeellinen ja arvokas, kaupungin kauneutta lisäävä materiaali.
Materiaalit
Materiaalien kehitys toi katukalustukseen muotoraudat, joita ovat lattateräs, L- ja U-profiilit, pyöreä putki sekä teräslevyt. Näiden materiaalien käyttö näkyi erityisesti teknisissä kalusteissa. Lähes kaikki kalusteet olivat maalattuja.
Värit
1900-luvun alussa uusia tuotteita alettiin maalata keskiharmaalla. Sama harmaa väri valittiin kaikkien uusien teknisten laitteiden väriksi. Harmaa väri on säilynyt edelleen teknisten varusteiden ja antiikkikaiteiden tyypillisimpänä värinä.
Pienarkkitehtuurissa toistui rakennusten julkisivuissa näkyvä tyylisuunnan vaikutus. Kioskit maalattiin yksivärisiksi vaalean keltaisella.
PÄÄLLYSTEET
Senaatintorin väliaikaisena ratkaisuna toteutettu kenttäkiven ja nupukiven yhdistelmänä toteutettu kiveys vaihtui viimein 1930-luvun vaihteessa uuteen, kaupungin asema- kaava-arkkitehdin Birger Brunilan suunnittelemaan kiveykseen. Kiveys muodostui nupu- ja noppakivistä. 1800-luvun loppupuolella alkanut prosessi oli näin saatu päätökseen. Ajalle kuvaavaa on, miten tärkeänä katujen ilme nähtiin. Senaatintorin vuosikymmeniä jatkunut keskustelu torin ulkoasusta päättyi esitykseen, jonka takana olivat rahatoimikamari, yleisten töiden ylihallitus ja Suomen arkkitehtiliitto.
1920-luvulla alettiin nupukiven rinnalla käyttää hinnaltaan edullisempia noppakiviä sekä toreilla että katupäällysteenä. Noppakivet olivat nupukiven tapaan lohkopintaisia, mutta koneellisesti hakattuja. Kiveyksissä käytettiin monenkirjavia kivimateriaaleja. Yleissävynä säilyi Helsingin rakennuskiville tyypillinen punakirjava graniitti. Ladontakuvioina käytettiin kaareviin riveihin perustuvia viuhka- tai suomukuvioita, joissa kivet sitoutuvat parhaiten toisiinsa. Toreilla päällysteet muodostettiin nupukiviruudukkojen sisäosiin kehä- tai kaarikuvioin ladotuista noppakivistä. Myös sadevesikourut muodostivat kiveykseen oman kuvioaiheensa.
1920–30 -luvuilla otettiin käyttöön myös keraamisia laattoja jalankulkualueiden päällysteenä. Helsingissä käytetyt klinkkerilaatat olivat kooltaan 190x190x60 mm laattoja, jotka olivat pinnaltaan uritettuja liukkauden estämiseksi ja väriltään keltaisia tai punamustakirjavia. Keraamiset laatat eivät kestäneet Suomen talviolosuhteita, katujen kasvanutta liikennekuormaa ja koneellista kunnossapitoa. Helsingissä on säilyneitä klinkkerillä päällystettyjä katuosuuksia mm. Töölössä ja Kruununhaassa.
Kunnallisteknisen verkoston laajentuessa ilmajohtoja alettiin muuttaa maakaapeleiksi, jotka sijoitettiin jalkakäytävien alle. Kunnallisteknisen rakentamisen seurauksena ajokaistoja ja jalkakäytäviä alettiin päällystää asfaltilla, joka oli kiveystä edullisempi ja tasaisempi kulkupinta ja joka koettiin helpommaksi uusia kaivutöiden jälkeen.
1930-luvulla asfaltti alkoi yleistyä entisestään autoistumisen myötä. Vuosikymmenen lopulla koristeellinen tyylisuunta alkoi hävitä ja funktionalismi jatkoi suosiotaan.
Yksityisillä alueilla luonnonkiviä käytettiin edelleen ympäristörakentamisen materiaalina. Pihoilla suosittiin mm. liuskekiviä, hiekkakiveä, graniittia ja tontilta löytyneitä mukulakiviä. Nurmikot yleistyivät laajoina pintoina. Harvat laattakivipolut asennettiin suoraan nurmikolle. Liuskekivien käyttö pihojen yksityiskohdissa voimistui erityisesti 1940–50 –luvuilla.
1950–1970
KAUPUNKI-ILME
1950-lukua on pidetty suomalaisen arkkitehtuurin kultaisena vuosikymmenenä. Arkkitehdit kiinnittivät huomiota sommitelmiin, muotokieleen, rakenteisiin ja yksityiskohtiin. Elementtirakentamistekniikka eteni kokeiluasteelle, ja uusia rakennusmateriaaleja otettiin käyttöön. Betonin käyttö yleistyi asuntojen kantavissa rakenteissa. Myös puu sai uuden roolin pientalojen julkisivuissa. Sommittelu vapautui symmetrian vaatimuksesta, mikä näkyi selvästi asuntojen sijoittamisessa vapaasti maastoon. 1950-luvulla syntyneet metsälähiöt edustivat jotain uutta suomalaisessa yhteiskunnassa. Rakennuksen korttelit muodostivat lähes poikkeuksetta sommitelman, jonka osia myös maastonmuodot ja pihat ovat. Puistomaiset soljuvat pihat ovat asemakaavassa tyypillisiä. Rakennukset on pyritty sovittamaan maastonmuotoihin niitä mukaillen ja toisaalta korostaen. Katuverkko on vapaamuotoinen. Kadut ovat kapeita ja ne noudattavat vaihtelevia maastonmuotoja. Ajan tyypillisiä laajoja kerrostaloalueita ovat Helsingissä Laakso, Ruskeasuo, Herttoniemi, Maunula, Pohjois-Haaga, Munkkivuori ja Roihuvuori.
Kaupunkia rakennettiin sodan jälleenrakennusajan erikoisoloissa. Väestönkasvu oli voimakasta ja siirtolaisväestölle tuli saada asuinsijat. 1960–70-luvuilla asuntotarvetta lisäsi muutto maalta kaupunkeihin. Yksityisten tahojen lisäksi myös kunnat ja aatteelliset tahot osallistuivat rakentamiseen. Asuntopulan ratkaisukeinoiksi nousivat standardointi, elementtirakentaminen, koneistaminen ja teollinen tuotanto. Tyyli muuttui rationaaliseksi modernismiksi. Julkisivuissa käytettiin elementtirakentamisen tuotteita: asbestilevyjä, erilaisia betonielementtejä sekä teräs-, kupari- ja messinkilevyjä. Kaiteissa käytettiin teräsputkea tai tankoa. Julkisivuissa korostui vaakasuuntainen ilme.
Kaupungistuminen saavutti huippuvauhtinsa 1960- ja 70-luvuilla. Rakentaminen oli entistä tehokkaampaa, ja elementtirakentaminen sekä detaljoinnin puuttuminen köyhdytti edelleen arkkitehtonista tyyliä. Ajan tyypillisiä alueita ovat Puotila, Pihlajamäki, Puotinharju, Yliskylä, Myllypuro, Kontula, Vuosaari (vanha osa), Jakomäki, Siltamäki, Mellunmäki, Pihlajisto, Suurmetsä, Merihaka ja Itä-Pasila.
KALUSTEIDEN MUOTOPIIRTEET
1950-luvulta lähtien kaupunkikalusteista ovat vastanneet rakennusvirasto ja luvanvaraisista kalusteista rakennusvalvontavirasto. Mainoslaitteet, pysäkkikatokset ja kioskit ovat luvanvaraisia, ja niille tulee hakea mallihyväksyntä kaupunkikuvaneuvottelukunnalta.
1950- ja 1960-luvuilla perinteisiä kalustemalleja alettiin korvata yksinkertaisemmilla penkkimalleilla. Näissä penkeissä oli putki- tai teräsprofiilirunko ja puinen istuin. Helsingissä laajimmin käytetty malli oli Göteborgin kaupungista peräisin oleva penkki, jota kutsuttiin nimellä Göteborg. Koko penkki oli maalattu vaaleanvihreäksi.
1970-luvulla kalusteiden määrä lisääntyi voimakkaasti, kun kalusteita alettiin valmistaa teollisesti. Kalusteet alettiin jaotella teknisluonteisiin tuotteisiin (liikenteenohjauslaitteet, pyörätelineet, roska-astiat, sähkökaapit ja suurin osa valaisimista) ja viihtyvyyttä lisääviin tuotteisiin (penkit, istutusastiat, informaatiotaulut ja osa valaisimista). Etenkin teknisluonteisten tuotteiden ulkonäköä ja sijoittelua määrittivät vain tekniset vaatimukset sekä valmistustekniikka ja -materiaalit.
1970- ja 1980-luvuilla Helsingissä otettiin käyttöön yksinkertaisia penkkejä, joiden ulkonäköön vaikuttivat eniten aikakauden valmistustekniikat ja materiaalit, ei estetiikka. Penkit valmistettiin kokonaan painekyllästetystä laudasta tai niissä oli kuumasinkitty teräsputkirunko ja painekyllästetyt lautaistuimet. Penkkien jalkoja tehtiin betonivaluelementeistä ja istuimet painekyllästetystä laudasta. Istutusastiat toteutettiin lähes yksinomaan betonista. Betoniset istuinten jalat ja istutusastiat olivat muodoiltaan raskaita.
Uudet aidat ja kaiteet toteutettiin yksinkertaisina putkirakenteisina malleina.
Materiaalit
1970-luvulta lähtien muodissa olivat kuumasinkityt teräsputkirakenteet, painekyllästetty puu ja betoni. Painekyllästettyä puuta käytettiin maalaamattomana. Puuta käytettiin monipuolisesti aitoihin, leikkivälineisiin, penkkien istuimiin, pylväisiin ja istutusastioihin. Muovia alettiin käyttää jäteastioissa ja hiekoitushiekkalaatikoissa sekä pysäkkikatoksissa läpinäkyvänä seinien ja kattamisen materiaalina. Betonikalusteet toteutettiin valutekniikalla ilman pintakäsittelyä tai pesubetonipintaisina.
Värit
Puistokalusteiden, penkkien ja roska-astioiden väritys määritettiin suunnittelukohteittain.
PÄÄLLYSTEET
1950-luvulla asuntorakentamisen rationalisointi ja teollinen betonielementtituotanto heijastuivat mm. esivalmistettujen betonilaattojen käyttöön jalankulku- ja torialueiden päällysteenä. Betonilaatat olivat kooltaan 350×350 mm, 600×600 mm ja jopa 700×700 mm. Laatat olivat usein neliön tai suorakaiteen muotoisia. Laatat valettiin elementeiksi ja pinta karhennettiin kevyesti harjaamalla. Betonia käytettiin myös muurien rakennusmateriaalina. Muurit olivat usein paikalla valettuja ja siroja. Toisinaan ne päällystettiin kuorielementein ja kansikivin. Metsälähiöissä suosittiin myös liuskekiveä kapeiden pihakäytävien ja sisäänkäyntien edustojen päällysteenä. Liuskekivet olivat vapaamuotoisia ja niiden pintakäsittely oli luonnon lohkopinta.
Päällystemateriaaleja on vuosien varrella muutettu erilaisten katujen korjaus- tai muutostöiden yhteydessä etenkin 1960—70-luvuilla, eivätkä luonnonkivipäällysteet muodosta enää yhtenäistä kokonaisuutta. 1960-luvulla katujen luonnonkivipäällysteitä alettiin korvata laajasti, ja uusilla alueilla kadut päällystettiin asfaltilla. Katualueeseen liittyvät aukiot oli yleensä päällystetty samoilla päällysteillä kuin ympäröivät katualueet, joten aukioidenkin luonnonkivipäällysteet vaihtuivat asfaltiksi. 1960–70-luvuilla kävelykeskustoissa käytettiin yleisesti betonikivi- tai betonilaattapäällysteitä luonnonkiviraidoin kuvioituna.
1980–2000
KAUPUNKI-ILME
1980-luvun taloudellinen nousukausi vaikutti asuinolojen paranemiseen. Ankeaksi ja yksitoikkoiseksi koetun 1970-luvun elementtirakentamisen jälkeen asuntojen ulkopuoliseen arkkitehtuuriin kaivattiin muutosta kohti runsaampaa, värikkäämpää ja monimuotoisempaa ilmaisua. Postmodernismissa teollisesta rakentamisesta haluttiin irrottautua suoranaisella tekniikan vastaisuudella, korostamalla rakennuksen epärationaalisia osia ja palaamalla koristeellisuuteen. Oleskeluparvekkeiden istutukset toivat julkisivuihin vehreää ilmettä. Paljon käytetyksi ja tunnusomaiseksi julkisivumateriaaliksi tuli kaakelilaatta, joka toteutettiin tehdasvalmiina elementtipintana. Lisäksi kokeiltiin uudenlaisia rappauspinnoitteita.
1990-luvun alussa Suomi syöksyi lamaan. Rakentamisen laatuun alettiin kiinnittää huomiota: käsityövaltaisia menetelmiä elvytettiin ja elementtitekniikan keinoja kehitettiin. Lisääntyvä kiinnostus innovatiiviseen puuarkkitehtuuriin ilmeni puukerrostalokokeiluissa ja julkisissa rakennuksissa. Ajan suosituin materiaali oli kuitenkin lasi. Lasisen kaksoisjulkisivun näkyvin esimerkki on Sanomatalo paraatipaikalla Helsingin keskustassa. 1990-luvun asuinarkkitehtuuria edustaa Helsingin kantakaupungin korttelirakennetta jatkava Ruoholahti.
1980–2000-lukujen tyypillisiä alueita ovat Itäkeskus, Malminkartano, Katajanokka, Länsi-Pasila, Näkinpuisto, Kampin kolmio, Isonniitynkatu, Sofianlehdonkatu 10, Ruoholahti, Pikku-Huopalahti, Käpylä (Käpyläntie 1, Valimontie 3), Ala-Vuosaari, Viikin ekologinen asuinalue ja Arabianranta.
Helsingin kaupunki julkaisi ensimmäisen version katuympäristön standardointiin pyrkivästä tyyppipiirustussarjasta vuonna 2007. Tyyppipiirustukset liittyvät vahvasti mm. liikenneturvallisuuden ja pyöräilyn edistämiseen.
KALUSTEIDEN MUOTOPIIRTEET
Aikakauden muotopiirteistö on laaja. Helsinkiläistä kaupunkikalusteiden muotoilua edustavat kaupunkiin suunnitellut omat kalusteet. 1990–2000 Helsingin kaupungin rakennusvirastossa suunniteltiin kaupunkikalusteiden HKR-mallisto, joka koostui penkeistä, liikenteenohjauksen pylväistä ja kaidemallistosta. Suunnittelijana oli Ulla-Kirsti Junttila. Penkkien materiaalina oli istuimissa kuultokäsitelty puurimoitus ja jalkavaihtoehtoina lattateräs, putki tai luonnonkivi. Pylväs- ja kaidemallisto on tyyliltään yhtenäinen. Osat ovat maalattuja ja kalusteissa on ruostumattomasta teräksestä valmistettuja osia.
Materiaalit
Materiaalikirjo oli laaja. Käytössä oli teräs- puu-, betoni- ja luonnonkivimateriaaleja sekä yksittäisiä muovikalusteita penkkeinä ja roska-astioina. Parhaimpina penkkimateriaaleina pidettiin metalliverkko- ja lattarautaterästä niiden kestävyyden vuoksi. Maalattu puupinta huomattiin toimivaksi helpon huollettavuuden vuoksi. Ruostumaton teräs todettiin hyväksi erityisesti kaiteiden käsijohteissa ja maahan kosketuksissa olevissa kalusteosissa. Ruostumatonta terästä käytettiin myös koristeosana.
Valaisinpylväitä ja portaaleja toteutettiin sekä maalattuina että kuumasinkittyinä. Liikennemerkkien pylväät olivat kuumasinkittyjä.
Uusia materiaaleja olivat pysäkkikatosten lasi ja HKR-kaidemalliston laminaattilevyt.
Värit
Kalusteiden kaupunkikuvallisen ilmeen yhtenäistämisen keinona linjattiin metallikalusteisiin tumma Helsinkivihreä RAL 6012 Black Green 1990-luvulla. Arkkitehti Juhani Leiviskä suunnitteli pysäkkikatosmalliston vuonna 1991 ja väriksi määritettiin RAL 6028 Pine Green. Helsingissä aiemmin olleista värisävyistä käytössä on edelleen Göteborg- ja koivunjalkapenkin vaalea vihreä TVT 172M sekä teknisten varusteiden vaalea harmaa sävy RAL 7042 Traffic Grey A. Kaikkien historiallisten alueiden teräskalusteiden väriksi linjattiin musta, jota kaupungissa oli jo aiemmin käytetty näillä alueilla.
PÄÄLLYSTEET
Kansainvälisten esimerkkien mukaisesti betonikivet tulivat Suomen markkinoille 1980-luvulla. Aukioiden kiveäminen alkoi uudelleen, kun niitä alettiin muuttaa jalankulkualuiksi ja pysäköintiä alettiin rajoittaa. 1980-luvun lopulla luonnonkiveä käytettiin betonilaatta-alueilla koristeaiheina ja sadevesikouruina. Kun kunnissa haluttiin uusia torien ja aukioiden päällysteitä, betonituotevalmistajalta pyydettiin usein tarjouspyynnön yhteydessä myös suunnitelmia jopa historiallisesti merkittäville kaupunkialueille. Iso-Roobertinkatu valmistui 1980-luvun puolivälissä. Kävelykadut päällystettiin betonikivillä tai –laatoilla, kuten muuallakin Euroopassa. Niin ikään Ruoholahden kaupunginosassa on runsaasti betonikivipäällysteitä luonnonkivellä elävöitettynä. Ruoholahdessa lopputulos on kuitenkin kestänyt hyvin aikaa.
1980-luvulla katualueiden vanhoja luonnonkivipäällysteitä alettiin kunnostaa ja 1990-luvulla alettiin rakentaa laajoja uusia luonnonkivipäällysteisiä alueita ydinkeskustan jalankulkualueille.
Luonnonkiven käyttö päällysteenä on elpynyt Helsingissä 1990-luvulta lähtien perusparannushankkeiden myötä. Aluksi kiveykset tehtiin pääsääntöisesti vanhoista nupu- ja noppakivistä, joita oli kertynyt huomattava määrä kaupungin varastoon 1960- ja 1970-lukujen aikana. Lyhytikäisiksi todettuja betonipäällysteitä muutettiin luonnonkivipäällysteiksi ympäristön laatuvaatimusten kasvaessa.
Ensimmäisenä uutena materiaalina otettiin käyttöön punainen hakattu noppakivi. Noppakiviä käytettiin asfalttiin yhdistelemällä. Nupukivet oli valmistettu koneellisesti lohkomalla kuten noppakivet ja niitä käytettiin lähinnä suojateiden päällysteenä tai ajoratamerkintöihin. Päällysteenä käytettiin lohkopintaisten nupu- ja noppakivien rinnalla sahattuja kiviä ja laattoja. Näillä saatiin aikaan sileä kulkupinta ja vaihtelua eri pintakäsittelyillä.
1990-luvulla kehitettiin moduloitu luonnonkivilaattajärjestelmä, jossa laattojen valmistus, asentaminen, huoltaminen, hyvä kestävyys käytössä ja yhdistäminen betonilaattoihin on otettu huomion.
Kantakaupungin reunakivet olivat graniittia.
2000–2010
KAUPUNKI-ILME
Arkkitehtuurissa oli käynnissä uusi murrosvaihe. Elementtirakentaminen väheni ja rakennusten ilme monipuolistui. Luonnonkiven käyttösuunnitelman mukainen tavoite lisätä luonnonkiven käyttöä alkoi näkyä positiivisesti kaupunkikuvassa. Sen sijaan kaupunkitilaan eri aikakausina hankittujen erilaisten kalusteiden valikoima alkoi vaikuttaa sekavalta ja epäsiistiltä, kun ylläpitoa ei pystytty toteuttamaan kaikkiin malleihin. Vuonna 2006 tehdyssä kalusteselvityksessä dokumentoitiin Helsingin alueilla olevat kalustetyypit ja arvioitiin niiden vahvuudet, heikkoudet ja kehitystarpeet sekä uusien kalusteiden suunnittelutarve. Todettiin tarve yhtenäistää julkisen kaupunkitilan ilmettä ja laatua. Laajaa kalustevalikoimaa ehdotettiin supistettavan, jotta kaupunkikuvallinen laatu, esteettisyys, kestävyys ja huolto voidaan taata. Helsingin kaupungin rakennusviraston katu- ja puisto-osastolle perustettiin kalusteryhmä kehittämään ja hoitamaan kaupungin ulkotilojen kalusteasioita. Kalusteryhmän tehtäviin kuului muun muassa alueellisten kalusteiden tuoteperheiden täydentäminen sekä kalusteiden valinnan, käytön ohjeiden ja tuotevaatimusten laatiminen.
Kalusteryhmä käynnisti Kaupunkikalusteohjeen laadinnan, joka olisi ensimmäinen Suomessa julkaistu kalusteohje. Ohje julkaistiin raporttimuotoisena 2010 ja liitettiin osaksi kaupungin julkaisusarjaa. Se sisälsi ohjeet Helsingin kaupunkikalusteiden suunnitteluun, valintaan, tyyliin ja materiaaleihin. Kaupunkikalusteiden tuote- ja ohjekorteissa kuvattiin mallitiedot, kalusteiden käyttöalueet, materiaalit ja pintakäsittelyt sekä alueelliset värivaihtoehdot, värien käytön periaatteet, vakiovärikartta ja kalusteiden alueellisen käytön periaatteet. Lisäksi ohjeisiin sisältyi materiaalien laatuvaatimukset ja materiaalikohtaiset ylläpidon ohjeet. Tuotekortteja alettiin käytettää puitesopimusten kilpailutuksessa, yleisten alueiden suunnittelussa ja ylläpidon ohjeistuksessa.
Helsingin omaan kalustemallistoon suunniteltiin uusien ohjeiden mukaiset kaksi uutta Helsinki-penkkiä, peruspenkki ja metsäpenkki, sekä uusi roska-astiasarja.
Kalusteiden muotopiirteet
Kaupunkikalusteohjeen linjauksen mukaan kalusteiden valikoima ja muotoilu muodostui aiempaa selkeämmäksi ja yksinkertaisemmaksi. Linjaukset määrittivät, että “Kalusteet ovat hillittyjä, selkeälinjaisia, vähistä elementeistä koostuvia, viimeisteltyjä ja rakenteeltaan vakuuttavia. Rakenneratkaisut ovat yksinkertaisia ja eleettömiä. Yksityiskohtien viimeistely ja materiaalien liittyminen toisiinsa on huoliteltua. Koristeellisuutta esiintyy vain historiallisissa kalusteissa. Esteettömyyden ohjeistus asetti kalusteiden mitoitukseen ja sijoittamiseen omat vaatimuksensa.”
Materiaalit
Kaupunkikalusteohjetta laadittaessa tehtiin selvitys ulkotiloihin sopivista materiaaleista ja pintakäsittelyistä. Kunkin materiaalin käyttöä arvioitiin sen tyylillisen sopivuuden ja kestävyyden perusteella. Todettiin, että kuultokäsiteltyä puuta tulisi huoltaa kahdesti vuodessa, mikä ei ollut ylläpidon kannalta mahdollista. Siksi suositeltiin kalusteisiin maalattua puuta, jonka huoltoväli on noin viisi vuotta, sekä terästä, jonka pintakäsittelynä on kuumasinkitys, sinkkifosfatointi ja maalaus. Betonin ja muovin käyttöä ei enää suositeltu. Nämä materiaalit eivät ole kaupunkiympäristössä kestäviä ja niiden kierrätettävyys ja uudelleenkäytön mahdollisuudet ovat huonot.
Vuonna 2001 Helsingin kaupunki julkaisi luonnonkiven käyttösuunnitelman katualueilla Helsingin perinteisen kivikaupunki-ilmeen säilyttämiseksi. Kivi-Helsinki-raportin tavoitteena oli antaa katuympäristön suunnittelijoille ja rakennuttajille sekä päättäjille taustatietoja luonnonkiven käytöstä katupäällysteenä Helsingin kantakaupungin alueella sekä antaa suositukset luonnonkivipäällysteiden tulevasta käytöstä alueella. Suositukset tähtäsivät siihen, että keskustan katujen perusparannustöiden jatkuessa aiemmin erillisinä suunnitellut kohteet muodostaisivat toisiinsa liittyvän, yhtenäisen kokonaisuuden.
2010–2020
KAUPUNKI-ILME
Kaupunki rakentui entistä urbaanimmaksi. Helsinkiin alkoi valmistua tiivistä ja korkeaa kaupunkirakennetta ja uusia asuin- ja palvelukeskittymiä keskustaan, Keski-Pasilaan, Kalasatamaan, Jätkäsaareen, Kruunuvuorenrantaan, Myllypuroon, Malminkentälle, Honkasuolle ja Kuninkaantammeen. Keskustakirjasto Oodi, Kampin kappeli ja Löyly edustivat ajan tyylikästä puuarkkitehtuuria. Julkista kaupunkitilaa kehitetään pyöräilyn, kävelyn ja joukkoliikenteen näkökulmista. Pyöräilyä kehitettiin rakentamalla pyöräkaistoja, pyöräilyn baanoja ja pyöräilyn opastusta. Kävelyn ympäristöjen kehittäminen alkoi nousta pyöräilyn kehittämisen rinnalla tärkeäksi painopisteeksi. Pysäköintiruutuja otettiin väliaikaisesti käyttöön Parklet -periaatteella esimerkiksi pyöräpysäköinnin paikoiksi tai ravintoloiden terasseiksi. Kiertotaloutta ja materiaalien uudelleenkäyttöä, hulevesien viivyttämistä ja dynaamisia istutuksia alettiin kehittää.
Uusina kalusteina katukuvaan tulivat kaupunkipyörät telineineen sekä sähköautojen latauspisteet. Valmistustekniikat mahdollistivat entistä viimeistellymmät kalustedetaljit, ja esimerkiksi valaistuksessa led-teknologian kehittyminen toi kaupunkikuvaan entistä sirommat ja pienikokoisemmat valaisintuotteet. Kalustuksessa ja opastuksessa huomioitiin eri käyttäjäryhmät sekä ergonomian, esteettömyyden että saavutettavuuden näkökulmista.
Kaupunkikalusteohje todettiin hyvin toimivaksi ja se vakiinnutti asemansa Helsingin kaupunkitilojen suunnittelussa. Ohjeistusta haluttiin laajentaa kattamaan koko julkinen kaupunkitila. Tästä sai alkunsa Kaupunkitilaohjeen laatiminen. Raporttimuotoon laadittu Kaupunkikalusteohje liitettiin osaksi sähköistä Kaupunkitilaohjetta 2020. Kaupunkitilaohjeella varmistettiin Helsinki-ilmeen toteutuminen muotoilussa, materiaaleissa, väreissä ja kasvillisuudessa. Peruskorjausten yhteydessä tarkasteltiin, mitkä alueen piirteet haluttiin säilyttää kalusteissa ja varusteissa ja missä oli sopiva käyttää Kaupunkitilaohjeen mukaisia, yhtenäistä kaupunki-ilmettä luovia ratkaisuja.
KALUSTEIDEN MUOTOPIIRTEET
Helsingin kaupunkikalusteiden ohjeet linjasivat julkisen ulkotilan kalusteiden muotoa, materiaaleja ja värejä. Kalustemallien ilme toteutui yhtenäisenä. Penkkien materiaalina oli istuimissa pääosin maalattu puurimoitus ja jalkavaihtoehtoina lattateräs, putki tai luonnonkivi. Pylväs- ja kaidemallisto oli tyyliltään yhtenäinen. Osat ovat maalattuja ja kalusteissa on ruostumattomasta teräksestä valmistettuja.
Materiaalit
Käytössä oli pääasiassa teräs-, puu- ja luonnonkivimateriaaleja.
Maalattu puupinta toimi hyvin huollettavuuden vuoksi. Ruostumaton teräs on todettu kestäväksi ja huoltovapaaksi erityisesti kaiteiden käsijohteissa ja maahan kosketuksissa olevissa kalusteosissa. Ruostumatonta terästä käytettiin myös valaisinpylväiden koristeosana.
Valaisinpylväitä ja portaaleja toteutettiin sekä maalattuina että kuumasinkittyinä. Liikennemerkkien pylväät olivat maalattuja tai kuumasinkittyjä. Maalausta suositeltiin käytettäväksi kantakaupungin alueella.
Markkinoille oli tullut vastuullisesti tuotettuja, ympäristösertifioituja puumateriaaleja ja kyllästystapoja sekä kovapuulajeja ja uusiotuotteita, joiden käyttöä alettiin kokeilla esimerkiksi istuimissa ja laiturirakenteissa.
Värit
Kalusteiden pääväriksi linjattiin tumma harmaa RAL 7021 Black Grey. Värien käyttöä ohjeisti Kaupunkitilaohjeen väripaletti ja kalustekohtaiset kortit.
PÄÄLLYSTEET
Reunakivien materiaaliksi linjattiin koko kaupungissa luonnonkivi. Kantakaupungin alueella reunakivet olivat punasävyistä graniittia ja 300 mm leveät. Kantakaupungissa alettiin käyttämään uudestaan moniväristä sekaladottua nupukiveä historiallisesti arvokkaimpien alueiden ajoradoilla. Yleisilme oli punertava. Kaikki luonnonkivet kierrätettiin rakennuspaikalla, mikäli mahdollista. Ratkaisuissa ohjeistettiin toiminnallisuus, esteettömyys ja helppo kunnossapidettävyys. Päällysteiden käyttö ohjeistettiin Helsingin katutilojen tyyppipiirustuksissa.
2020–
KAUPUNKI-ILME
Kaupunkia kehitetään erityisesti kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen näkökulmista. Kestävää kaupunkiympäristöä ja kestäviä kulkumuotoja edistetään. Kävelylle luodaan viihtyisyyttä. Kaduille lisätään vihreyttä ja oleskelun paikkoja. Katutilojen yhteiskäyttöä eri toiminnoille kehitetään edelleen.
Kesäkatujen ja katukokeilujen kautta elävöitetään kaupunkia ja tutkitaan mahdollisia tulevaisuuden katutilojen ratkaisuja.
Liikkumisen mahdollisuuksia ja lähiluonnon saavutettavuutta ja houkuttelevuutta parannetaan rakentamalla kuntoportaita, pitkospuita, ulkokuntosaleja ja opastusta. Opastuksen isoja kokonaisuuksia valmistuu koko Keskuspuistoon alueelle ja rantareiteille.
2020 alusta lähtien suunnittelussa on alkanut korostua kiertotalous ja kestävän kaupunkirakentamisen ratkaisut, kuten luonnonkivien uudelleenkäyttö, kierrätyskasvualustat sekä monimuotoiset kaupunkiluonnon toteutukset ja hulevesien luonnonmukainen käsittely.